Tieteenfilosofisten perusasetusten mukaisesti toimiva tutkija saa harmaita hiuksia siitä havainnosta, että saamamme tieto – ja sitä kautta todellisuudesta muodostamamme kuva – on koko ajan vähemmän omissa käsissämme.

Kalenterivuoden vaihtumiseen assosioituu uuden alku, mahdollisuus muutokselle ja normaalia arkea runsaampi kiinnostus tulevaan, on sitten kyse henkilökohtaisista, tinan tai puntarin avulla tehdyistä tulevaisuuskuvista tai kulloisenkin maailmantilanteen värittämistä, yhteisöllisistä skenaarioista.

Ihmismielen tiedetään suojelevan itseään tulevaisuuskuvien maltillisuudella: jos tarkastelet omaa ja läheistesi tulevaisuutta 10 vuoden päähän, elämässänne tapahtuvat muutokset noudattelevat suhteellisen turvallisia ja usein positiivisia polkuja. Jos samassa tilanteessa tehdään 180 asteen käännös, ja tarkastellaan tapahtumia yhtä kauas taaksepäin, voidaan yleensä havaita määrällisesti ja laadullisesti huomattavasti suurempia muutoksia, joiden ennakointi silloisesta tähystyspaikasta, 10 vuotta aikaisemmin, olisi ollut mahdotonta.

Tammikuun alun uutistulva Washington DC:ssä Yhdysvaltojen keskushallintoon kohdistetuista hyökkäyksistä ja yhä ylöspäin kipuavat pandemialukemat vakavoittavat tulevan vuoden tarkasteluun hyvin eri tavoin ja tunnelmin kuin vielä vuosikymmen tai vuosi sitten. Tulevaisuuskuvissamme ovat vahvistuneet uudet harmaan sävyt: ennakoimattomuus ja sen myötä epävarmuus sumentavat näkymää ja tuovat mukanaan uusia, ahdistaviakin tunteita.

Siitäkin huolimatta, että pandemia ja ääriajattelu ovat luonteeltaan hyvin erilaisia ilmiöitä, niitä yhdistää yhteiskuntien asettaminen resilienssitestiin, jonka lopputulemalla on yhteisölliset, jopa globaalit vaikutukset. Ne konkretisoivat ikävällä tavalla yhteiskunnallisen kriisinsieto- ja mukautumiskyvyn käsitteet ja nostavat resilienssin tarkastelun myös julkiseen diskurssiin. Tiedon kerääminen, sekä sen muodostumisen ja kommunikoinnin tavat ovat näissä keskusteluissa näkyvimmin esillä.

Tieto on pääoma, jonka avulla luodaan ymmärrys ja hahmotetaan kuva lähestyvästä tai käsillä olevasta tilanteesta. Luotettavan tiedon ja sitä myötä mahdollisimman totuudenmukaisen käsityksen muodostaminen mistä tahansa ilmiöstä on tieteen tekemisen Graalin malja, kaikkien tavoittelema ja aikakausien muokkaama myyttinen tila, jonka saavuttaminen koetaan sitä mahdottomammaksi, mitä runsaampaa ja moninaisempaa tieto on.

Tieteenfilosofisten perusasetusten mukaisesti toimiva tutkija saa harmaita hiuksia siitä havainnosta, että saamamme tieto – ja sitä kautta todellisuudesta muodostamamme kuva – on koko ajan vähemmän omissa käsissämme. Algoritmien avulla toimiva, käyttäjänsä profiilia jatkuvasti täydentävä digitaalinen hermoverkko toimii tiedon ruokkimisen ohella myös profiilin muokkaajana. Sitä mukaa kun käyttäjän preferensseistä selviävät esimerkiksi ekstremismin tai rokotevastaisuuden intressit, muokkautuvat myös käyttäjälle tarjotut tiedon lähteet.

Algoritmien hallitsijalla on käsissään hyvin perustavaa laatua oleva, episteemisen hallinnan väline, josta on muotoutumassa kaupallisen hyödyn ohella vallan väline. Laskelmoivalla tiedon hallinnalla voidaan saavuttaa tila, jossa yhteiskunnan perusrakenteita, ja niistä saatava tieto voidaan kyseenalaistaa aivan uudella ja kattavalla tavalla. Tieteelliseen tiedonmuodostamiseen perustuva tieto saa kylmää kyytiä, kun yksilön elämänhallintaa vahvistetaan ja kaoottista maailmankuvaa yksinkertaistetaan erilaisten salaliittoteorioiden ja ideologisten syötteiden avulla. Kompleksisesta ja vaikeasti hahmoteltavasta asiasta tulee mukavan selkeä ja helpommin lähestyttävä. Oma kanta on helpompi päästää ilmoille, kun sen tietää tukevan ”oikeaa” maailmankuvaa.

Näiden ilmiöiden ja tiedon muodostumisen pohdinta kompleksisuusajattelun ja julkisen hallinnon näkökulmasta tuo siihen uusia nyansseja. Tarjoaako systeemin adaptiivisuus käsitteenä siihen riittävän mahdollisuuden, vai tulisiko kompleksisuusajatteluun tuoda proaktiivisia, systeemin tahtotilaa tarkastelevia elementtejä? Jospa graalin malja rakentuukin yhteisön toivotun tulevaisuuden tarkastelusta, ja yhteiskunnallisen keskustelun tietoisesta painonsiirrosta sitä määritteleviin arvoihin. Näin harmaiden värisävyjen sumeudessa voisikin olla mahdollisuus, systeemin toivottu tila ja askelmerkit sen saavuttamiseen.

HTT Hanna-Kaisa Pernaa

Kirjoittaja toimii tutkijatohtorina Vaasan yliopiston Sosiaali- ja terveyshallintotieteen oppiaineessa