Marilla Kortesalmi
18.3.2022

Yhteiskunnallisen osallistumisen lähtökohtana pidetään kansalaisten vapautta edistää arvokkaaksi kokemiaan tavoitteita. Ukrainan kriisissä tämä halu toimia on näkynyt poikkeuksellisen selvästi. Me suomalaiset olemme lahjoittaneet, keränneet, jakaneet ja osallistuneet sekä verkossa että käytännössä. Yhtenä esimerkkinä Operaatio Toivo, kansalaisten nopeasti organisoima hätäapukeräys, perustettiin, kun puolalaiselta seurakunnalta tuli tarvikepyyntö ukrainasta paenneiden lasten auttamiseksi.  Aloitettiin FB -kampanja, jossa osallistujia oli muutamassa päivässä kymmeniä tuhansia. Keräykseen lahjoitettiin talvivaatteita ja värityskirjoja, niitähän meillä kaikilla riittää jaettavaksi asti. Mutta kansalaiset ovat lahjoittaneet myös luoti- ja taisteluliivejä sekä lämpökameroita, niitä harvemmalla on ylimääräisenä kaapin pohjalla. Operaatio Toivo kohtasi kuitenkin nopeasti omaehtoisen osallistumisen haasteen: ihmisten halu lahjoittaa ja keräyksen mahdollisuudet ottaa lahjoituksia vastaan eivät kohdanneet. Tällä hetkellä Operaatio Toivo kerää rahaa ja tekee tarvittavat hankinnat koordinoidusti.

Rahalahjoituksiin meitä kansalaisia onkin kannustettu, sisäministeriötä myöten. Pelkästään Ukrainassa operoivia avustusjärjestöjä on paljon ja omaa lahjoitustaan voi suunnata lääkäreille, lapsille, naisille, lemmikkieläimille, jopa suoraan Ukrainan hallinnolle. Alustatalous on myös tullut mukaan: AirBnB:n kautta voi ostaa majoitusta ilman aikomustakaan käyttää sitä ja Etsyn kautta voi ostaa tavallisten ukrainalaislasten piirustuksia. Rahalla auttaminen on helppoa, pari klikkausta kännykällä. Mutta, yhtä vaivatonta kuin osallistuminen on, yhtä kevyeksi kokemus omasta osallistumisesta jää. Hieman enemmän osallisuutta synnyttää toiminta sosiaalisessa mediassa. Kannattaessani jonkun yrityksen boikottia ainakin sosiaalinen verkostoni näkee toiminnan. Verkkopankkilahjoitukset kun jäävät vain minun ja pankin väliseksi kommunikaatioksi, ja jota pankki varsin onnistuneesti vieläpä salaa.

Verkossa tapahtuva yhteiskunnallinen osallistuminen on helppoa, mutta vaatii lujaa luottamusta siihen, että omalla toiminnalla on vaikutusta. Menevätkö avustuseuroni juuri Ukrainassa toimiville lääkäreille tai lapsille? Muuttaako joku kulutuskäyttäytymistään sen perusteella, että boikotoin Venäjällä toimivaa yritystä – onko tuhansienkaan kuluttajakansalaisten käyttäytymisen muutoksella vaikutusta yrityksen tekemiin päätöksiin? Luottamusta vaaditaan myös toimijoihin, kriisitilanteet kun synnyttävät myös laittomia kampanjoita. Ennen kaikkea klikkausosallistuminen haastaa merkityksellisyyden kokemusta. Toiminnan kokeminen merkitykselliseksi on tullut mukaan yhteiskunnalliseen osallistumiseen, työelämässä se on tunnistettu jo pitkään. Merkityksellisyys nousi esiin, kun haastattelimme kansalaisia siitä, miten he kokivat koronakriisin aikaisen toimintansa niin verkossa kuin käytännössä. Merkityksellisyys näkyy myös suomalaisten tavoissa auttaa. Kun näkee hankkimiensa sidetarpeiden lähtevän matkaan, voi kuvitella oman toiminnan auttaneen ukrainalaisen haavan hoidossa. Kun Lääkärit ilman rajoja kiittää tehdystä lahjoituksesta, lahjoituksen vaikutuksen ketjua on vaikea kuvitella. Sidetarpeiden lähettäminen tuntuu merkityksellisemmältä, sota tulee kirjaimellisesti iholle. Näin siitäkin huolimatta, että tietää avun saajan hyötyvän rahalahjoituksesta enemmän kuin yksittäisestä sidetarvikkeesta. 

Kansalaisten yhteiskunnallinen osallistuminen on ilmiönä äänestämistä, verojen maksamista ja yhdistysorganisoitumista monitahoisempi. Vaateröykkiöt kerääjien autotallissa kertovat halusta osallistua, mutta myös organisoitumattoman osallistumisen haasteista. Kansalaisten yhteiskunnallinen toiminta on jatkuvaa muokkautumista itseorganisoituvan osallistumisen ja organisoidun osallistamisen välillä. Osallistamisen merkitys on toki tunnistettu pitkään, kuntalaisia kuullaan ja lakialoitteiden tekemiseen on kaikilla mahdollisuus. Ylhäältäpäin ohjatun osallistamisen haasteena kuitenkin on, että se ei saa riittävän monimuotoisia keinoja, ja osa kansalaisista voi syrjäytyä entisestään yhteiskunnallisesta toiminnasta. OECD kiinnitti tähän kehitykseen huomiota omassa Suomea koskevassa luottamusarvioinnissaan. Ukrainan sota onkin tuonut esille kansalaisten omaehtoisen osallistumisen merkityksen yhteiskunnalle ihan uudella tavalla. Lähtökohtaisesti kansalaisten tulisi selvitä ainakin 72 tuntia itsenäisesti, myös häiriötilanteissa. Se luo osaltaan kansallista huoltovarmuutta. Kriisin graaveimmassa muodossa, sodassa, yhteiskunnallinen osallistuminen on kuitenkin enemmän kuin huoltovarmuutta, yhteiskunnallinen osallistuminen muuttuu synonyymiksi koko itsenäisen yhteiskunnan olemassaololle. Venäjän ja Ukrainan sodassa on nähtävissä osallistetun ja osallistuvan kansalaisuuden selkeä ero.