Harriet Lonka
25.10.2022

Käsityksen demokratian syntyhistoriasta ja kehityksestä erilaisissa ihmisyhteisöissä on laittanut tervetulleella tavalla liikkeeseen tuore teos ”The Dawn of Everything – A New History of Humanity” (Graeber & Wengrow 2021). Kirjassa tutkijakaksikko tarjoaa käyttöömme runsain määrin antropologista ja arkeologista dataa kaikista maailman kolkista aina paleo-neoliittiselta kaudelta nykypäivään asti. Ajatus siitäkin, että nykyinen demokratian mallimme on ”parasta mihin voimme päästä” saa aikamoista tuuletusta. On hienoa, että vaihtoehtoisia itsehallinnollisen päätöksenteon malleja vihdoin kuvataan laajemmin niin ajassa kuin paikassa kuin vain väsyneesti viittaamalla Ateenan vapaiden miesten torikokouksiin.

Kyytiä saa kirjottajien käsissä myös fakkiintunut käsityksemme siitä, että pienet ihmisryhmät ovat aina eläneet paratiisimaisessa sopusoinnussa ja että suuremmissa yhteisöissä (kuten vaikka 10 000 asukkaan kaupunkiyhteisössä 4100–3300 eaa.) hierarkia ja väkivalta sekä näihin yhdistetty karismaattinen johtajuus olisivat olleet ainoa mahdollinen tapa järjestää yhteisten asioiden hoitaminen. Myös ajatus ihmisen lineaarisesta ja nopeasta siirtymästä keräilijästä maanviljelijäksi osoittautuu lähinnä yhteisesti hellityksi illuusioksi.

Tietenkin voidaan ajatella, että kaukaisten vuosituhansien varrella ihmisyhteisöjen itselleen luomat ongelmat ovat olleet niin paljon vaatimattomampia kuin nykyisin kohtaamamme, että siksi ’modernin ihmisen’ hallinto vaatii ihan omat metkunsa. Että maailman kompleksisten ongelmien hallinta vaatii kuria, järjestystä ja johtajuutta – jonka me tietenkin järjestämme ”oikeusvaltiomallin mukaan” demokraattisesti poliittisten puolueiden avulla. Mutta milloin tuli/tulisi osoitetuksi, että tämä mallimme on jotenkin onnistunut nerokkaasti taklaamaan esimerkiksi globaalin ilmastokriisin, tasapuolisen hyötymisen luonnonvaroista, globaalin oikeudenmukaisen tulonjaon toteutumisen, joitakin haasteita mainitakseni.

Tarkastelen nyt edellä esitettyä yhteiskuntakritiikkiä peilaten sitä nykyisen puoluedemokratiaan pohjautuvan päätöksentekomme tiedontuotannon tapoihin.

Mitä jos esittäisin minkä tahansa yllä olevista nykymalleja kyseenalaistavista aatoksista minkä vain puolueen kokoontumisessa? Vastassa olisi nopea asian näkökulmien jakaminen oman ryhmittymän vahvojen argumenttien puolustamiseen ja seuraavaksi niiden näkeminen muun poliittisen ryhmittymän ’väärien’ näkökulmien esittämisen uhkan kautta. Puolueiden ajatukset ovat jäsentyneet ja vahvistuneet valtaosin sisäisissä prosesseissa ja niitä on testattu etsimällä kannattajia samalla tavoin ajattelevien äänestäjien joukosta. Ajattelutapojen fundamentaaliset muutokset jäävät tällaisessa järjestelmässä väistämättä vähäisiksi.

Seesteisessä, jatkuvan talouskasvun, hyvinvoinnin ja turvallisuuden (kuvitteellisen?) lisääntymisen ajassa tietenkin hidas muutos asioiden järjestelyssä onkin voinut olla toimiva ratkaisu. Samalla olemme iskostaneet itseemme uskomuksen, että ”päätöksenteon hitaus ja konservatiivisuus on paras turva oikeusvaltiolle”. Mutta entä sitten, kun toimintaympäristö menee oikeasti kompleksiseksi, vaikeaksi ja jopa viheliäiseksi? Entä, jos ei olekaan aikaa luovia isoa laivaa hitaasti uudelle reitille? Miten kykenemme pitämään nopeita ja vaikeita ratkaisuja vaativassa tilanteessa huolen demokraattisesta päätöksenteosta, luottamuksesta ja siitä paljon puhutusta yhteiskunnan resilienssistä? Maailmassa, jossa kriisi ei ala ja lopu ja sitä ei ehkä seuraakaan tutusti rauhallinen, tulevaisuuteen uskova jälleenrakennuksen aika.

Tiedon huoltovarmuuden kannalta yhdeksi keskeiseksi elementiksi olemme nostaneet, että päätöksentekijöillä tulisi olla käytettävissään oikea tieto, oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Mutta entäpä, jos näyttääkin siltä, että poliittinen päätöksenteko, jonka ytimessä puolueiden oma asioiden tärkeysjärjestysten määrittely on, asettuu esteeksi sille, miten voimme saada oikeaa tietoa päätöksenteon pohjaksi? Väitän, että puolueiden tuottama tieto päätöksentekoon on vain niin hyvää kuin, mitä puolue-elimet kollektiivisesti ja omien asiantuntijaryhmiensä keräämän taustatiedon pohjalta pystyvät saamaan aikaan. Niiden ajatusmaailma, mukaan lukien erilaiset ’ajatuspajat’, pyrkivät vaalimaan ja todistamaan oikeaksi sitä tietoa, mitä pidetään puolueen poliittisten fundamenttien kannalta tärkeänä ja arvokkaana.

Flipped Classroom on opetusmenetelmä, jossa opettaja ja oppilas vaihtavat paikkaansa. Tässä ajatuskehitelmässäni näen niin, että puolueet ovat oppimestareina johtamassa poliittishallinnollista järjestelmäämme. Niiden ohjelmapapereista, ajatuspajojen tuotoksista ja ’kenttäväen tunnoista’ syntyy esimerkiksi aina uusi hallitusohjelma. Olennainen muutostarve ja -mahdollisuus piilee siksi nimenomaan puolueiden työskentelytavoissa. Niissä kateederille pitäisi nostaa asiantuntijat, jotka eivät ole ’omia’ vaan valottavat tutkimustietoa, tulkintoja, uusia löydöksiä ja tiedon epävarmuuksia mahdollisimman erilaisista ja myös kuulijoille epämieluisista näkökulmista. Tämä ei tarkoita mitään meritokratian tai asiantuntijavallan korostamista vaan puolueiden päätöksenteon pohjatiedon laadun kaikkinaista parantamista.

Jos haluamme nähdä asian niin, että meillä on nyt ”paras käytettävissä oleva” demokraattisen päätöksenteon malli, eli puoluejohtoinen demokratia, nämä parannukset järjestelmässä ovat vähintäänkin tarpeellisia.

Harriet Lonka

FT, tutkimus-, kehittämis- ja innovaatioasiantuntija

Kirjoittaja on IRWIN-hankkeen tutkija.