Kansallisen turvallisuuden ja huoltovarmuuden todellisuutta eletään, tuotetaan ja ylläpidetään kehä kolmen ulkopuolellakin

Kari Laitinen
21.12.2021

Kansallista turvallisuutta eletään, tuotetaan ja ylläpidetään kaikkialla Suomessa. Ei ainoastaan kehäkolmosen sisäpuolella, vaikka joskus siltä näyttääkin. Alueelliset erot ovat huomattavat mitä tulee turvallisuutta koskeviin haasteisiin tai sitä tuottaviin turvallisuusviranomaisiin.

Alueet kohtaavat eri tavoin erilaisia turvallisuusuhkia. Jatkuva muutostrendi on yhteiskunnan kuplautumisen ja eriytymisen jatkuminen. Kansantalouden perusta horjuu. Kaupungistuminen ja väestön ikääntyminen yhdessä teknologian ja ilmastonmuutoksen kanssa luovat alueille haasteelliset lähtökohdat tuleville vuosille. Alueiden keskinäinen kilpailu lisääntyy. Kuinka tämä heijastuu valtakunnantason turvallisuuskysymyksiin sekä eri viranomaisten kykyyn vastata näihin haasteisiin?

Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla vieraskielisten määrän merkittävä nousu luo paineita viranomaisten rekrytointiin ja koulutukseen. Samanaikaisesti pitkäaikaistyöttömien määrä kasvaa. On nähtävissä, että segregaatiokehitys entisestään vahvistuu. Turvallisuutta koskeva kehitys näyttää jakautuvan ja mitä ilmeisemmin eriarvoistuvan myös ns. vauraimmassa osassa Suomea. Erilaisia turvallisuusrajoja muodostuu yhteiskunnan sisälle.

Kansallisen turvallisuuden ja yksittäisen kansalaisen näkökulmasta pidempään jatkunut kehitys on huolestuttava. Kansallista ja sisäistä turvallisuutta tuottavien viranomaistahojen konkreettinen ”läsnäolo” etenkin niin sanotuilla harva-alueilla heikkenee. Siten myös tätä koskevan osaamisen, tiedon ja ymmärryksen sekä tilannekuvan jatkuva ohentuminen ei ole kansakunnan etu. Tilannetietoisuus ja tilannekuva edellyttävät tietoa, läsnäoloa ja henkilötyövuosia. Tulevaisuuden ennakointi ja ennalta estävä toiminta eivät ole toteutettavissa pelkästään virtuaalisesti.

Tuore Valtioneuvoston sisäisen turvallisuuden selonteko (2021) kuvaa sisäisen turvallisuuden tilaa ennakoiden tulevaa kehitystä myös alueellisesti. Viime kuukausina olemme saaneet todistaa, kuinka ihmisten hätää tai pyrkimystä parempiin elinolosuhteisiin käytetään hyväksi pyrittäessä vaikuttamaan valtioiden turvallisuuteen. Globaalit kehityskulut heijastuvat yksittäiseen tai alueeseen maantieteellisestä sijainnista riippumatta. Tällainen vihamielinen toiminta kohdistuu valtioiden rajoille ja usein alueille, joissa ei välttämättä ole merkittäviä turvallisuusviranomaisten resursseja valmiina. Esimerkiksi Suomen rajavalvonnan resurssit ovat niukentuneet vuosien saatossa. Sisäisen turvallisuuden selonteossa korostuu teknologian merkitys valvontaa suoritettaessa. Hyväkään kamera tai sensori ei auta, mikäli pitää pystyä estämään laiton rajanylitys ja laiton maahantulo.

Tulevan osalta kysymys on erityisesti siitä, kuinka pystymme entistä paremmin varautumaan ja tunnistamaan erilaiset uhkakuvat. Lisäksi meidän tulee tunnistaa ja tunnustaa, kuinka valtio muuttuu hitaasti suhteessa toimintaympäristöönsä. Toimintaympäristöä ja valtiollista kehitystä tarkastellessa näyttää siltä, että tämä kuilu entisestään kasvaa sekä syvenee. Tämä asettaa huomattavia eri tavoin kohdistuvia haasteita turvallisuusjohtamiselle, sitä koskevalle osaamiselle, lainsäädännölle, rakenteille ja resursseille tiedosta puhumattakaan.

Resurssit ja kyky tuottaa turvallisuutta

Turvallisuusympäristön muutoksen lisäksi merkittävä tekijä on valtiontalouden tehostaminen ja supistaminen. Julkinen hallinto on järjestelmällisesti ulkoistanut erilaisia palvelujaan, mikä näkyy eri tavoin kansallisen ja sisäisen turvallisuuden tuottamisessa. Se näkyy toimijoiden määrässä sekä muun muassa valmius- ja varautumiskyvykkyyksien ulkoistuksina ja kasvavina keskinäisriippuvaisuuksina. Turvallisuustoimijoiden omien resurssien kaventuessa eri toimijat ovat joutuneet keskittymään oman toimintansa suunnitteluun entistä tiiviimmin. Tämä on osaltaan vahvistanut siilokeskeistä toimintaa entuudestaan. Tämä konkretisoituu etenkin harvaan asutuilla alueilla, jossa jo muutoinkin on niukasti resursseja. Toisaalta harva-alueilla eri viranomaiset toimivat paikoin hyvinkin tiiviissä yhteistyössä monesti pakon sanelemana.

Poliisiasemaverkon harventuminen (Poliisin rakenneuudistus I, II ja III) ja henkilötyövuosien määrän huomattava lasku on tarkoittanut, että poliisi on joutunut tilanteeseen, jossa tehtäviä joudutaan priorisoimaan voimakkaasti. Kansalaisen näkökulmasta tilanne ei ole hyvä, eikä se lisää yhteiskunnallista turvallisuudentunnetta tai luottamusta poliisiin. Turvallisuus on yksi harvoja yhteiskunnallisia palveluita, joissa kansalaiset ovat perinteisesti olleet melko tasa-arvoisia. Luottamus (turvallisuus)viranomaisiin, valtioon, on ollut suomalaisen yhteiskunnan tärkeä ominaispiirre.

Me emme tiedä mitä hoitamatta jääneistä tehtävistä seuraa yksittäiselle ihmiselle tai yhteiskunnan eri sektoreille. Kyse ei ole ainoastaan luottamuksesta, vaan tämä heijastuu niin poliisin kuin laajemminkin viranomaisten tilannekuvaan. On myös havaittu, kuinka rikollinen toiminta siirtyy sinne missä valvontaa ei ole. Millainen ns. turvallisuuden korjausvelka tästä muodostuu? Millaisen viestin tämä antaa yhteiskuntaan laajemmin?

Oma lukunsa on kansallinen turvallisuus ja huoltovarmuus. Jos resurssia ja suorituskykyä ei ole, niin siitä seuraa merkittäviä turvallisuusriskejä sekä haavoittuvuuksia. Toinen ulottuvuus on osaaminen ja tieto – jos alueilla ei ole saatavissa koulutettua työvoimaa sekä palveluja, niin on selvää, että tällöin alueiden houkuttelevuus ei ole hyvä.

Kansalaiset eivät saisi joutua eriarvoiseen asemaan valtakunnan eri osissa riippuen paikasta, jossa asuvat tai jossa sattuvat kulloinkin olemaan. Valtion ja kansalainen elävät ikään kuin abstraktissa sopimussuhteessa – valtio lupaa turvallisuutta ja palveluja verojen vastineeksi, kansalainen lupaa käyttäytyä sovittujen pelisääntöjen mukaisesti. Jos tämä ”sopimus” alkaa horjua, niin se heijastuu hyvin laajasti luoden merkittäviä kansallisen turvallisuuden riskejä niin lyhyellä kuin pitkälläkin aikavälillä.

Ennaltaestävyys, huoltovarmuus ja alueellinen varautuminen

Kustannustehokkaan strategisen ajattelun ja toiminnan valossa proaktiiviseen ja vaikuttavaan ennalta estävään toimintaan tulisi panostaa merkittävästi. Se edellyttää tietojohtoista suunnittelua ja toimintaa. Vaikuttava ennakoiva toimintaa lisää myös kansalaisten luottamusta viranomaisiin. Onnistunut ennalta estävä toiminta ylipäätään heijastuu myönteisesti lähes kaikille yhteiskunnan sektoreille.

Ennalta estävää toimintaa rajoittaa merkittävällä tavalla myös lainsäädäntö, joka usein estää järkevän, mielekkään sekä kustannustehokkaan tiedonvaihdon ja tiedonkulun. Oma lukunsa olisi kyetä edistämään toimivia viranomaisten tietojärjestelmiä. Kriisiviestintä, tilannekuva ja tiedonkulku ovat olennaisia tietojärjestelmällisiä ulottuvuuksia, mutta myös osaamisen ja tiedon kehittäminen edellyttävät toimivia tietoturvallisia järjestelmiä

Huoltovarmuudella tarkoitetaan kykyä sellaisten yhteiskunnan taloudellisten perustoimintojen ylläpitämiseen, jotka ovat välttämättömiä väestön elinmahdollisuuksien, yhteiskunnan toimivuuden ja turvallisuuden sekä maanpuolustuksen materiaalisten edellytysten turvaamiseksi vakavissa häiriöissä ja poikkeusoloissa. Suomessa huoltovarmuuden käsitteeseen sisältyy myös yhteiskunnan kriittisen infrastruktuurin ja sitä tukevien järjestelmien toimintavarmuus.

Varautumiseen ja valmiuteen liittyvät kysymykset eivät aina näy viranomaisten arjessa, mutta häiriötilan sattuessa niiden ”suorituskyky” on olennainen yhteiskunnan turvallisuuden sekä toimintakyvyn turvaamisessa. Perinteinen turvallisuuteen sekä varautumiseen liittyvä ajattelu- ja toimintamalli, jossa kukin hallinnonala, toimivaltainen viranomainen, vastaa itsenäisesti kansallisen turvallisuuden kysymyksistä sekä intresseistä edustaa mennyttä aikaa. Digitalisoituneessa tietoyhteiskunnassa kriittisen tiedon ja osaamisen huoltovarmuus korostuu entisestään.

Sisäisen ja kansallisen turvallisuuden näkökulmasta esimerkiksi alueellisten valmius- ja varautumisharjoitusten arviointitoiminnassa on tullut esille vahvasti, kuinka haastavassa tilanteessa olisimme laajan kriisin sattuessa. Viranomaisten toimintakyky keskusten ulkopuolella on hyvin vaihteleva. Lisäksi viime vuosikymmenten kehitys, jonka seurauksena entistä enemmän kriittistä osaamista ja omistusta on ulkopuolisissa käsissä merkinnyt haasteellista toimintaympäristöä.  

Kohti tulevaa

Tarvitsemme entistä vaikuttavampaa viranomaisten välistä yhteistyötä (ml. tiedonkulkua ja relevantin tiedon hyödyntämistä), jota myös lainsäädännön pitää tukea. Tarvitsemme entistä enemmän ihmisiä, jotka ymmärtävät eri sektoreiden toimijoiden työnkuvaa ja arkea sekä siten entistä paremmin hahmottavat turvallisuuden tuottamiseen liittyviä kokonaisuuksia ja keskinäisriippuvuuksia. Ihmiset tuottavat turvallisuutta ja luovat ne olosuhteet, missä tulevaisuutta otetaan vastaan.

Turvallisuudella ja sen tunteella on myös yhteys paikallisen elinkeinoelämän kilpailukykyyn ja yleisemminkin alueen taloudelliseen elinvoimaisuuteen. Yritykset vastaavat nykyisin suurelta osin yhteiskuntien kriittisistä infrastruktuureista; niistä teknisistä rakenteista ja palveluista, jotka mahdollistavat nykyisen elämäntapamme ja joista olemme etenkin kaupunkimaisissa ympäristöissä äärimmäisen riippuvaisia. Yhteiskunnan tasolla turvattomuutta aiheuttavat muun muassa omaisuusrikokset, sähkö- ja tietoliikenteen häiriöt sekä kansalaisten syrjäytyminen.

Turvallisuusuhkiin varautumisessa ja turvallisuusongelmien ratkaisussa on ylipäätään kyse yhteiskunnan kokonaisresilienssistä, jossa luottamuksella ja osallisuudella on hyvin keskeinen rooli. Alueellisesti turvallisuusviranomaisilla ja muilla paikallisilla toimijoilla on tärkeää olla jaettu näkemys keskeisistä haasteista, näiden potentiaalisista taustatekijöistä ja tarvittavista korjausliikkeistä.

Alueellinen varautuminen ja turvallisuustyö ei voi perustua pelkästään hierarkkisiin tai sopimuspohjaisiin (alihankinta)suhteisiin. Tarve on myös avoimille, mutta tiiviille verkostoille, joissa on mukana laajasti erilaisia toimijoita. Nämä syntyvät keskinäisriippuvuuksien oivaltamisesta ja keskinäisluottamuksen syvenemisen kautta. Pitkälti kyse on strategisesta kumppanuudesta. Toimijat ovat vahvassa keskinäisen riippuvuuden tilassa tavoitellen lopputulosta, jota ei ole ilman strategisia kumppaneita mahdollista saavuttaa.

Tiedolla johtaminen käsittää tiedon hyötykäytön kokonaisuuden mukaan lukien tavat ja menetelmät jalostaa tietoa päätöksentekoa varten. Tiedolla johtaminen sekä tiedon johtaminen ovat erityisen tärkeitä turvallisuustilanteen ja varautumista koskevien haasteiden ymmärtämisessä. Tietojohtoisessa toiminnassa taloudellinen ja yhteiskunnallinen hyöty eivät synny vain toisten viranomaisten työtä avustamalla ja korvaamalla. Olennaisempaa on yhteisen ennakoivan vision muodostaminen ja sen mukainen resurssien oikea-aikainen ja -paikkainen suuntaaminen. Toisin sanoen, tarvitaan kykyä ja osaamista tunnistaa alueellista turvallisuustietoa (ml. hiljainen tieto) – toisin sanoen alueen uhkia, haavoittuvuuksia ja alueen omia voimavaroja (resilienssiä).

”Ehkä huomisen yhteistyö on jotain, mikä ei järjestäydy annettujen tehtäväalueiden ja oletusten ehdoilla − jotain, mikä ei näe toisen tontille astumista tai omalle tontille päästämistä lainkaan relevanttina kysymyksenä, sillä tonttijakoa tehdään enemmänkin ongelman kuin ratkaisijoiden ehdoilla. Ehkä tarvittava yhteistyö edellyttää hellittämistä jostain, mikä tähän saakka on antanut tukea, turvaa ja varmuutta. Näin nähtynä toimijoiden välinen yhteistyö on välttämätöntä, mutta kaukana kivuttomasta.”

Laitinen, Kari; Heino, Ossi; Huotari, Vesa. (2020). Mitä tästä opimme? Teoksessa Ossi Heino, Vesa Huotari, Kari Laitinen (toim.), Varautuminen eilen - varautuminen huomenna: puheenvuoroja Suomesta (s. 123-131). Poliisiammattikorkeakoulun raportteja 136. Poliisiammattikorkeakoulu.

Ratkaisun, ongelman ja tavoitteen tulisi ehdottaa rakennetta ja hallinnon muotoa, ei päinvastoin.

Kari Laitinen, erikoistutkija, Poliisiammattikorkeakoulu