Mitä on informaatioresilienssi? – Huoltovarmaa tietoa -podcast, jakso 1 – Haastattelussa Aino Rantamäki

Tiedon huoltovarmuus on ideaalitilanne, jossa yhteiskunnan eri toimijoilla on saatavilla oikeellista tietoa oikeaan aikaan ja myös näiden eri toimjoiden kykyä hyödyntää ja tuottaa oikeellista tietoa. IRWIN-tutkimushankkeessa tiedon huoltovarmuutta on lähestytty laaja-alaisena ilmiönä, joka ei ole kenenkään yksittäisen henkilön tai organisaation vastuulla. Tiedon huoltovarmuus riippuu kaikkien yhteiskunnassa vaikuttavien ihmisten ja organisaatioiden toiminnasta. 

Me kaikkihan toimimme työssämme ja arjessamme ja elämän suurissa ja pienissä päätöksissä saamamme tiedon varassa. Siksi on tärkeää, että päätösten ja tekojemme tukena on paikkansa pitävää tietoa. Väärä tietohan voi johtaa sellaisiin toimiin, jotka eivät ole parhaita mahdollisia oikeellisen tiedon valossa. 

Mutta kriisitilanteissa kohdataan eräänlainen paradoksi: olisi tärkeä saada oikeaa tietoa, mutta nopeasti kehittyvissä ja etenevissä tilanteissa tällaista tietoa ei ole välttämättä saatavilla. Koronakriisiähän kutsuttiin usein infodemiaksi, jonka tunnuspiirteitä olivat niin tiedon valtava saatavuus kuin relevantin tiedon tunnistamisen ja löytämisen pula. Sekä sitten toisaalta tahallisesti väärän disinformaation ja enemmänkin vahingossa väärän misinformaation laaja-alainen esiintyminen. 

Tämä Huoltovarmaa tietoa -podcast syventyy juuri näihin kysymyksiin. Miten voidaan taata se, että yhteiskunnan eri toimijoilla on käytössään oikeellista tietoa silloin, kun sitä tarvitaan. 

Huoltovarmaa tietoa -podcast-sarjan jaksoissa IRWIN-hankkeen tutkijat keskustelevat tiedon huoltovarmuudesta useammalta teemaa valottavalta kantilta. Tässä ensimmäisessä jaksossa Vaasan yliopiston väitöskirjatutkija Aino Rantamäki kertoo tiedon huoltovarmuuteen läheisesti liittyvästä informaatioresilienssistä, jolla hän tarkoittaa yksilöiden ja muiden toimijoiden kykyä toimia tiedollisen epävarmuuden tilanteissa. Kansalaisten näkökulmaa tiedon huoltovarmuuteen tuovat Laurea-ammattikorkeakoulun tutkijat Valdemar Kallunki, Teemu Santonen ja Laura Erkkilä, jotka keskustelevat kansalaisten merkityksestä ja osallisuudesta tiedon huoltovarmuudessa. Kari Laitisen Poliisiammattikorkeakoulusta ja Harriet Lonka Laurea-ammattikorkeakoulusta keskustelevat omassa jaksossaan kansallisesta turvallisuudesta ja siihen liittyvästä tiedosta. Tuo jakso edustaakin edustaakin IRWIN-hankkeessa mukana ollutta turvallisuustutkimuksen vivahdetta. 

Tiedon huoltovarmuudelle ei ole olemassa täydellistä määritelmää, ja tämän podcast-sarjan jaksot kuvaavatkin ilmiön moniulotteisuutta ja laajuutta. Tieto, sen saatavuus ja tiedosta tehtävät tulkinnat ja tietoon pohjaavat päätökset ovat monien eri ihmisten ja organisaatioiden toiminnan ytimessä. Näin tiedon huoltovarmuudelle on ehdoton ja välttämätön tarve. 

Minä olen Ville-Pekka Niskanen, ja toimin projektitutkijana Vaasan yliopistossa. Tervetuloa mukaan Suomen Akatemian rahoittaman IRWIN-tutkimushankkeen Huoltovarmaa tietoa -podcastin pariin! 

--- 

Ville-Pekka Niskanen: Vaasan yliopiston väitöskirjatutkija, tai ehkäpä jo tämän podcastin julkaisuajankohtaan väitellyt tutkija Aino Rantamäki, oikein lämpimästi tervetuloa mukaan tänne Huoltovarmaa tietoa -podcastin pariin. Kun juteltiin ennen podcastin nauhoittamista, niin sanoit että informaatioresilienssi on kovin lähellä tiedon huoltovarmuutta, mutta kuitenkin kyseessä on eri asia. Joten aloitettaisiinko sillä, että jos voisit hieman avata, että mitä informaatioresilienssi on? 

Aino Rantamäki: Kiitos. Tämä on hyvä kysymys. Informaatioresilienssiä voidaan lähestyä tutkimuksellisesta näkökulmasta tai sitten tämmöisestä vähän yksinkertaisemmasta ja ehkä konkreettisemmasta näkökulmasta. Minun tutkimukseni mukaan informaatioresilienssi on systeeminen ilmiö, joka tarkoittaa sitä, että se syntyy eri toimijoiden välisessä vuorovaikutuksessa. Sen taustalla vaikuttaa monitahoinen sosiaalinen pääoma informaation portinvartijuus. Sitten yhteiskunnalliset instituutiot ja ennakointi – jos mietitään ihan yksinkertaisesti ajateltuna, niin informaatioresilienssi on kyvykkyyttä toimia ja tehdä päätöksiä ja ratkaisuja sellaisissa tilanteissa, joita kuvaa tiedollinen epävarmuus ja tiedon epätäydellisyys. Toisaalta mukana voi olla myös sitten tiedon ylituotantoa ja esimerkiksi erityyppistä väärää tietoa. Erilaiset kriisit ovat lähtökohtaisesti tällaisia tilanteita, mitkä tuottavat tällaista informaatioympäristöä, jossa on sitten vaikea toimia. Ja yhteiskunnallinen informaatioympäristö on muuttunut sellaisella tavalla, että informaatioulottuvuus on keskeisessä roolissa erilaisissa sekä paikallisissa että globaaleissa kriiseissä, kuten voidaan todeta esimerkiksi koronapandemian kohdalla tai Ukrainan sodan kohdalla tai esimerkiksi ilmastonmuutokseen liittyen. 

Ville-Pekka Niskanen: No toitkin tässä esiin tällaisia käytännön tilanteita tai ilmiöitä, että missä se informaatioresilienssi on tärkeä ilmiö. Mutta minkälainen olisi sitten sellainen ihminen tai organisaatio tai yhteiskunta, joka on informaatioresilientti? 

Aino Rantamäki: Olen tutkinut erityisesti informaatioresilienssiä kriiseissä ja niihin varautumisessa, ja sitä kautta minulla on muodostunut käsitys siitä, että minkälainen on informaatioresilientti kriisivarautuminen. Keskeisiä asioita on se, että organisaatiossa tai yhteiskunnassa tai mistä ikinä puhutaan, niin on pystytty muodostamaan sellaiset verkostot, joissa tieto kulkee paitsi horisontaalisesti, niin myös vertikaalisesti molempiin suuntiin. Siellä on onnistuttu tunnistamaan keskeiset rajapinnat, joihin tarvitaan tällaisia avainhenkilöitä, jotka pystyvät yhtäältä toimimaan erilaisten ryhmien välisenä tiedonvälittäjänä ja sitten toisaalta he pystyvät torjumaan esimerkiksi informaation leviämistä. Sitten se näkyy systeemisenä luottamuksena, mikä tarkoittaa sitä, että siellä uskotaan siihen, että eri toimijat toimivat sellaisen yhteisen toivotun tulevaisuuden eteen, mikä tässä tapauksessa on onnistunut varautuminen tai turvallinen yhteiskunta, turvallinen toimintaympäristö. Eli tavallaan on semmoinen yhteinen luottamus siitä, että ne toimet mitä tehdään, tähtää siihen yhteiseen toivottuun tulevaisuuteen. Se näkyy myös onnistuneena verkottumisena siten, että pystytään suojaamaan myös niitä yksilöitä, joiden oma kriisinsietokyky ei ole riittävän vahva. Mutta sitten se yhteisö ja ympäröivät linkit suojaavat myös yksilöitä esimerkiksi tiedon puutteesta ja väärältä tiedolta. Eli olen ajatellut omassa tutkimuksessani niin, että informaatioresilienssi on laumasuojamaisia piirteitä myös, eli se toimii siinä mielessä rokotteen omaisesti, että kaikkien ei tarvitse olla yhtä informaatioresilienttejä, vaan ne vahvemmat voi suojata niitä, joilla se kyvykkyys ei ole niin vahva. 

Ville-Pekka Niskanen: No entäs sitten, jos mietitään jotain organisaatiota tai instituutiota, joka pelaa tiedon kanssa eli käytännössä mitä tahansa organisaatiota, mitä se informaatio on resilienssi sitten on siellä? 

Aino Rantamäki: Käytännössä jos mietitään organisaatioita tai instituutioita tai yhteiskuntaa, se näkyy semmoisena toimintakulttuurina, joka hyväksyy tiedon epätäydellisyyden ja päätöksentekotilanteisiin erityisesti kriiseissä liittyvän epävarmuuden ja pystyy niistä huolimatta tekemään päätöksiä ja sellaisia suunnitelmia ja ennakointia, jossa on soveltamisen ja jouston varaa, pystyy käymään avointa dialogia. Ja pystyy hyödyntämään kriiseistä opittua, mutta myös pois oppimaan toimimattomista käytännöistä, mitkä ei enää palvele sen järjestelmän toimintaa. 

Ville-Pekka Niskanen: Jos informaatioresilienssi on, kuten sanoit, kykyä toimia epävarman tiedon kanssa tai siitä epävarmasta tiedosta huolimatta niin kenen vastuulla se informaatioresilienssi on? 

Aino Rantamäki: Tämä on hyvä kysymys. Tutkimukseni kautta olen tullut siihen johtopäätökseen, että kuten alussa sanoinkin, käsitykseni on, että informaatioresilienssi on systeeminen ilmiö ja se tarkoittaa käytännössä sitä, että se syntyy eri toimijoiden välisessä vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä. Niin sitä ei voi vastuuttaa yhdellekään yksittäiselle toimijalle. Eli voidaan siis sanoa, että informaatioresilienssin tukeminen ja vahvistaminen on yhteisvastuullinen asia. 

Ville-Pekka Niskanen: Jos se on kaikkien vastuulla ja kukaan ei johda sitä informaationresilienssin parantamista, niin millä tavalla sitä voidaan sitten lähteä kehittämään? 

Aino Rantamäki: Sitä voidaan parantaa monilla eri tavoilla. Resilienssiin ei liity pelkästään kriiseistä selviytyminen, vaan siihen liittyy myös kriisien jälkeinen oppiminen, jotta ollaan sitten vahvempia, kun seuraava tilanne tulee. Tämä edellyttää sitä, että oppeja kerätään systemaattisesti, että niitä jalkautetaan osaksi yhteiskunnan toimintaa. Samalla pois opitaan sellaisistatoimimattomistaa käytännöistä, jotka eivät enää palvele. Ja informaatioresilienssiä voidaan parantaa myös tekemällä ennakointia ja suunnittelua ja harjoittelua, joka jättää tilaa innovoinnille ja joustavuudelle. Yksi keskeinen tekijä on laadukkaan sivistyksen ylläpito. Eli se, että ihan peruskoulusta lähtien opetetaan informaatio- ja medialukutaitoa ja vahvistetaan kansalaisten kykyä käsitellä eri lähteistä tulevaa informaatiota. 

Ville-Pekka Niskanen: Eli jos saisit tehdä tällaisen informaatioresilienssin strategian, niin se pitäisi sisällään juuri tämän oppimisen ja oppien systemaattisen kokoamisen ja sitten myös toisaalta sen koulutuksen ja medialukutaidon tärkeyttä. 

Aino Rantamäki: Kyllä, ja sitten se avain henkilöiden tai avainkohtien tunnistaminen, minne tarvitaan näitä portinvartijoita tai tiedon välittäjiä, millä nimellä niitä sitten haluaakaan kutsua. Mielestäni niillä on molempien roolien ominaisuuksia, jos portinvartijoita ajatellaan tämmöisenä tiedonkulkua estävänä, itse ajattelen, että se on myös tiedonvälittäjä. Tarvitaan myös ymmärrystä siitä, että mitkä ovat ne keskeiset rajapinnat, joissa tarvitaan tyhteisen ymmärryksen tulkkia. 

Ville-Pekka Niskanen: Eli portinvartijuus on selkeästi myös tällainen positiivinen ominaisuus. 

Aino Rantamäki: Ehdottomasti joo, että sitä tarkoitan myös tällä, että portinvartijuus ehkä sanana on negatiivissävytteinen siinä mielessä, että sillä ymmärretään herkästi tiedonkulun estäminen, mutta näkemykseni mukaan kyse on nimenomaan siitä, että sekä välitetään hyödyllistä tietoa, että sitten estetään väärä tieto tai hyödytön tieto. Myös portinvartijoilta edellytetään kykyä arvioida, mikä tieto on oikeasti relevanttia välittää. Siinä mielessä se portinvartijuus myös kuvaa, että kaikkea tietoa ei välitetä, vaan sieltä suodatetaan tilanteen kannalta relevantti tieto ryhmistä toiseen. 

Ville-Pekka Niskanen: Mitä informaationresilienssin suhteen ei vielä tiedetä ja mitä pitäisi tutkia? 

Aino Rantamäki: Haasteena tässä on se, että tutkittavaa on ihan valtavasti, mitä enemmän on tutkinut, niin sitä enemmän ymmärtää kuinka paljon oikeasti ei vielä tiedä. Näkisin, että informaatio esilienssin itsensä kannalta keskeisiä jatkotutkimuksellisia asioita on esimerkiksi teknologian ulottuvuuden tutkiminen, minkä itse rajasin omasta tutkimuksestani pois. Keskityn ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Mutta tosiasia on se, että varmasti teknologisilla ratkaisuilla on omat merkityksensä informaatioresilienssin tukemisessa tai haittaamisessa. Tämä on yksi keskeinen tutkimusaihe jatkossa. Toiseksi kansalaisten roolin vahvistaminen on yksi keskeinen tutkimuskohde, koska se jäi omassa tutkimuksessa vähän sivuosaan. Sitten mikä itseä erityisesti kiinnostaa – tietenkin sosiaali- ja terveydenhuollon konteksti, koska se on taustani. Ja erityisesti se, miten informaatioresilienssiä koskeva tutkimus voisi tuottaa uutta näkökulmaa esimerkiksi sote- ja hyvinvointipalveluiden tiedolla johtamiseen. 

Ville-Pekka Niskanen: Onkin varmaan erityisen keskeinen tuo, mitä sanoit teknologiasta ja sen tarkastelusta jatkossa, koska niin suuri osa siitä ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta ja informaatiosta on jollakin tapaa teknologiavälitteistä. 

Aino Rantamäki: Kyllä ja sitten myös erilaiset teknologiset ratkaisut luovat omanlaistaan näkökulmaa siihen, että millä tavalla tieto leviää ja millä tavalla tieto on paljon nopeammin globaalisti saavutettavissa nykyään kuin vaikka joitakin vuosikymmeniä sitten, että siellä varmasti on jonkinnäköinen rooli informaatioresilienssin suhteen. 

Ville-Pekka Niskanen: Eli erittäin keskeisestä ja olennaisesta aiheesta on kyse ja vielä riittää paljon tutkittavaa. Kiitos Aino Rantamäki tästä mielenkiintoisesta informaatioresilienssiin liittyneestä haastattelusta. 

Aino Rantamäki: Kiitos paljon. 

Ville-Pekka Niskanen: Ja kiitos myös sinulle, hyvä kuulija! Seuraavassa Huoltovarmaa tietoa –podcastin jaksossa luomme katsauksen kansalaisen osuuteen tiedon huoltovarmuuden muotoutumisessa. Siihen saakka, kuulemiin! 

Tämän Huoltovarmaa tietoa -podcastin jakson juonsi ja tuotti Ville-Pekka Niskanen Vaasan yliopistosta. Tämän jakson lisätiedoista löydät myös linkkejä ja listauksen jaksossa käytettyihin lähteisiin ja keskeisiin tutkimustuloksiin. IRWIN-hanke on Suomen Akatemian rahoittama kolmevuotinen poikkitieteellinen hanke, jonka toteuttivat Vaasan yliopisto, Itä-Suomen yliopisto, Laurea-ammattikorkeakoulu ja Maanpuolustuskorkeakoulu. Hanke alkoi vuonna 2021 ja päättyi vuonna 2023.