Kriisien kansalaistoiminta ja tiedon huoltovarmuus – Huoltovarmaa tietoa -podcast, jakso 2

Tämä on alkuperäisen podcastin tekstivastine. Tekstivastineen sitaatteihin on tehty luettavuutta parantavia muutoksia. 

Yhteiskuntien varautumisessa erilaisiin kriisitilanteisiin asetetaan yleensä valtavasti vastuuta viranomaisille. Maskigatet ja vastaavat tarinat viranomaisten riittämättömästä varautumisesta ovat olleet merkittäviä poliittisia kriisejä. Suomen valmiuslaki edellyttää, että kaikki viranomaiset ovat omilla vastuualueillaan varautuneita toimimaan niin normaalitilassa kuin kriiseissä. Mutta silti on selvää, että vastuuta yhteiskunnan varautumisesta ei voida asettaa vain valtion ja viranomaisten vastuulle. Viranomaisia ja resursseja ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi, jotta jokaisen 5,5 miljoonan ihmisen puolesta voitaisiin varautua vaikkapa vesi- ja ruokakuljetuksin esimerkiksi laajamittaisen sähkökatkoksen tapahtuessa. Sopiva kotivara on siis tarpeen jokaiselle, mutta jos ruoan ja veden osalta on mahdollista varautua täyttämällä keittiön kaapit, niin minkälaista olisi kansalaisten tietoon liittyvä varautuminen, tiedon kotivara? Onko aika ryhtyä hamstraamaan tietosanakirjoja kirpputoreilta? Entä mikä on kansalaisen ja viranomaisen välinen suhde kriisitilanteissa, kun kansalaiset hyppäävät innolla mukaan avustustoimiin? Laurea-ammattikorkeakoulun tutkijat ovat keskittyneet IRWIN-tutkimushankkeessa tarkastelemaan kansalaisten osallisuutta varautumiseen liittyvästä tiedosta, ja he ovat haastatelleet suurta joukkoa esimerkiksi sosiaalisessa mediassa itsenäisesti organisoituneita kansalaisia sekä myös varautumistoiminnan asiantuntijoita ja viranomaisia. Tässä jaksossa keskustelemme kansalais- ja viranomaistoiminnan tarpeista ja jännitteistä varautumisessa ja kriisitilanteessa sekä toisaalta myös kansalaisista kriisitilanteiden tiedon käyttäjinä ja tiedon tuottajina.  

Ville-Pekka Niskenen: Ja mukana täällä studiossa kanssani ovat – voisittekin esitellä vaikka itsenne tässä alkuun. 

Valdemar Kallunki: Olen Valdemar Kallunki, yksikön johtaja Laureassa ja toiminut tässä IRWIN-hankkeessa yhden työpaketin vetäjänä 

Teemu Santonen: Olen Teemu Santonen ja toimin Laureassa innovaatiotutkijana ja tässä hankkeessa ollut erityisesti kansalaisten osallistumisnäkökulma, joka on tosi lähellä yhteiskehittämisen ja osallisuuden periaatteita. 

Laura Erkkilä: Olen Laura Erkkilä ja toimin tässä osahankkeessa tutkijana ja alaani oli erityisesti itseorganisoituneiden kansalaisten haastattelut. 

Ville-Pekka Niskanen: Kiitos paljon ja tervetuloa mukaan. Kriiseihin varautumisen perimmäisenä tavoitteenahan on tietenkin suojella kansalaisten henkeä ja terveyttä. Mutta mitä sitten siltä kansalaiselta oikein odotetaan varautumisessa ja valmiudessa? 

Teemu Santonen: Kansalaiset on keskeinen osa varautumistoimintaa ja käytännössähän on niin, että viranomaisilla ei ole tarpeeksi resursseja hoitaa näitä varautumiseen liittyviä asioita. Toki viranomainen johtaa ja on päävastuussa siitä varautumisjutusta, mutta käytännössä erilaiset järjestöt, kuten SPR ja Vapepa, joka on tämmöinen katto-organisaatio useille erilaisille varautumisalan järjestöille, niin he sitten käytännössä on keskeisenä toimijana näissä erilaisissa varautumisen tehtävissä. Eli jos tuon tiivistää, niin kansalaiset tärkeitä, koska ilman heitä ei pystytä sitä varautumistoimintaa toteuttamaan. 

Ville-Pekka Niskanen: No viranomaistoiminta on siinä mielessä helppoa – tai ei nyt varmaan helppoa – mutta viranomaisille on määritelty usein selkeitä vastuualueita ja tehtäviä ja esimerkiksi lainsäädännössä tai jollakin muulla tapaa. Kansalaisille tällaisia ei tietenkään ole. Miten viranomainen sitten suhtautuu kansalaisten tai kansalaisjärjestöjen tekemään varautumistoimintaan? 

Teemu Santonen: Viranomaistoimija kyllä tunnustaa ja näkee että kolmas sektori tekee arvokasta työtä varautumistoiminnassa, mutta kuitenkin siellä on useita erilaisia haasteita liittyen tähän yhteistyöhön. Yksi keskeinen on luottamusnäkökulma, jossa korostuu kaksi asiaa. Toinen on luottamus osaamiseen ja kykyyn tehdä varautumistyötä ja toinen on sitten se, että onko vapaaehtoisissa sellaisia toimijoita mukana, jotka ovat väärin perustein mukana siellä. Lähinnä tulee kysymykseen esimerkiksi sellaista, jos ollaan vaikka vanhusten kanssa tekemisistä tai lasten kanssa tekemisistä, että mitkä ovat näiden henkilöiden taustat. Ja tokihan nyt kun ajattelee Ukrainan tilannetta, että tällä hetkellä ei ole poissuljettua se, että siellä on vieraan vallan toimijoita mukana selvittämässä, minkälaisia asioita tehdään. Tämä osaaminen ja kyvykkyys – siinä ei oikeastaan ole pelkästään kysymys siitä, että onko teknistä osaamista, mutta myös ihan siitä, että uskotaanko me, että tämä kyseiset toimijat tulee sitten järjestöjen kautta tai ihan yksittäisenä henkilönä – onko heillä pitkäjänteisyyttä tehdä, sitten kun tulee kriisin hetki tai muuta, niin ovatko he silloin vapaana järjestötoiminnassa mukana? Mukana olevat ihmiset tahtovat olla tämmöistä vanhempaa väestöä, eli nuori väestö ei enää ole niin kauhean innokkaita lähtemään mukaan tämmöiseen. Järjestötoimintaan pitäisi saada uutta verta mukaan. 

Valdemar Kallunki: Meillä julkinen sektori on hyvin pitkälle suuntautunut ajattelemaan kolmatta sektoria ja ei ota niinkään huomioon kansalaisryhmiä ja kansalaisia. Me viittaamme siihen joukkoon neljäntenä sektorina ja kyse on siitä, että pitäisi kyetä paremmin ottamaan myös lyhytaikaista osallisuutta edustavia toimintamuotoja osaksi varautumista. Ihmiset eivät nykyisin ole enää niin pitkäjänteisesti sitoutuneita järjestökentällä. Ja tämä tuo juuri tähän varautumisen kenttään aivan erityisen haasteen. 

Teemu Santonen: Nythän ei oltu aidosti poikkeus– tai oltiin vähän aikaa poikkeustilassa korona-aikaan, mutta aidossa poikkeustilassa, joka kestäisi pitkään sillä tavalla, että koko yhteiskunta ei täysin toimi, että meillä ei olisi sähköjä ja meillä ei ole muuta. On tärkeä nostaa tässä järjestötoimijoiden osalta myös se, että monet järjestötoimijoista on aktiiveja useissa järjestöissä. Kysymys on aidosti se, että kuinka paljon meillä sitten oikeasti on niitä toimijoita, jonka varaan me on tällä hetkellä rakennettu, kun tapahtuu poikkeusolot, miehet menevät armeijaan ja muuta eri toimijoita, niin onko meillä aidosti sen varaan, jonka varaamme on nyt rakennettu? Niin onko se aidosti myös poikkeusoloissa meillä käytössä? Sanoisin että se on aika iso kysymysmerkki tällä hetkellä. 

Valdemar Kallunki: Jos ajattelee koronaa, niin sehän oli kansalaisten kannalta hyvin poikkeuksellinen tilanne ja se mikä taas oli nähtävissä kansalaisten näkökulmasta, että perinteiset järjestöt eivät esimerkiksi ammattiryhmien kannalta toimineet ehkä optimaalisella tavalla, että he olisivat tuoneet päätöksentekijöille sitä moninaista informaatiota, jota todellisuudessa tapahtui siellä kentällä. Tämän seurauksena tapahtui uutta aktivoitumista, eli ihmiset lähtivät omilla jaloillaan, käsillään toimimaan sen oman asiansa puolesta. Tätä voi pitää positiivisena, mutta sillä on myös negatiivinen potentiaalinen tulos, koska todellisuudessa kyse oli juuri siitä mitä Teemu kuvasi, että se järjestökenttä – sillä ei ollutkaan enää niin vahvaa yhteyttä siihen kansalaisten tai oman ammattiryhmänsä toimintaan. 

Ville-Pekka Niskanen: Eli tällainen lyhytaikaisen ja nopean tai lyhyen aikavälin sitoutumattoman toiminnan oletus on ehkä tullut myös sitten kansalaisaktiivisuuteen mukaan enenevissä määrin ja ehkä myös se, että ollaan mukana yksilöinä eikä välttämättä niin jonkun järjestön tai formaalimman ryhmän kautta. 

Teemu Santonen: Joo, tämähän tuli tosiaan läpi niissä haastatteluissa aika voimakkaasti , että haluttaisiin tällaista pop up -tyyppistä tapahtumaa ja muuta mihin on helppo tulla mukaan. Kun näitä viranomaishaastatteluja tehtiin, niin käytännössä viranomaisella ei ole resursseja eikä kykyä kohdata yksittäisiä kansalaisia. Tämän takia he ovat rakentaneet malleja, joissa tietyn yksittäisen kansalaisen mukaan ottaminen tapahtuisi järjestötoimijoiden kautta, jotka ovat ammattilaisia ottamaan ja kouluttamaan näitä uusijoita toimijoita mukaan. Ja erityisesti koulutus on yksi tärkeä osa sitä, kun ihmiset osallistuvat varautumisen harjoituksiin ja koulutuksiin ja muihin, niin samalla toimijoiden luottamus siihen, että he osaavat ja pystyvät tekemään toimintaa, kasvaa. Sitä kautta se on tärkeä linkki tämän ongelman ratkaisuun. Ja sen lisäksi avustusrakennelma – esimerkiksi raha-avustukset ja muut, ne on pääsääntöisesti suunnattu järjestötoimijoille eli, jotta voi hakea avustusta, täytyy olla yrityksen tunnus tai järjestötunnus ja monesti näillä neljännen sektorin toimijoilla ei ole näitä. 

Ville-Pekka Niskanen: Niin ja niitähän heillä ei ole, koska neljäs sektori on juuri näitä löyhempiä ihmisten yhteenliittymiä esimerkiksi jonkin yhteisön asian ympärille tai kansalaisaktivismia tai kansalaisaktiivisuutta verkostomaisesti ilman mitään virallista organisaatiota, kuten mainitsemasi järjestöä. Ukrainan sodan myötä ja koronakriisissä todella nopeasti kerääntyi myös tällaisia ihmisiä, jotka halusivat tehdä jotain käytännön auttamistyötä siinä kriisitilanteessa. Miltä tällainen näyttää sitten viranomaisnäkökulmasta? Onko se ihan pelkkää plussaa vai onko jotain haasteita siihen, että ilmestyy tällaisia yllättäviä vapaaehtoisihmisiä? 

Teemu Santonen: Ihmiset eivät aina – niin sanotusti osaa auttaa oikein – ja toisaalta ei voida mennä sanomaan ihmisille, että ei voida auttaa. Tästä tulee haasteita, että osa ihmisistä yliarvioi oman kapasiteettinsa. On tapauksia, joissa otetaan maahanmuuttajia omaan asuntoon asumaan ja sitten jonkin ajan kuluttua siellä väsytään tähän toimintaan ja ollaan sitten uudenlaisissa haasteissa. Tai lähdetään keräämään tavaraa, vaikka semmoista ei välttämättä juuri tarvitsisi sillä hetkellä. Ja tämä, etyllä tavalla, että miten me se momentum hyödynnetään, kun ihmisillä on halu auttaa ja miten me saadaan se kanavoitua oikeisiin lähteisiin. Viranomaishaastatteluissa, he sanoivat, että esimerkiksi vaikka antaa rahaa järjestöön. Toki se on yksi tapa, mutta se on vähän erilainen. Annan rahaa, mutta minä en pääse itse tekemään mitään konkreettista, ja tämä on se dynamiikka mikä siellä taustalla on. Se viranomainen haluaa siirtää sen vapaaehtoisen sinne järjestöpuolelle hoidettavaksi ja että sitä kautta he generoivat sen jutun. 

Valdemar Kallunki: Viranomaiskeskeisyys on yksi ongelma, joka me on havaittu omien aineistojen ja tutkimuksen perusteella. Ja kyse siinä on siitä, että jos viranomaiset tavallaan keskittyvät näihin 2 näkökulmaan. Kansalaisten noudattavat ohjeita tai lahjoittavat rahaa, niin käytännössä seurauksena on se, että kansalaiset suuntautuvat täysin reaktiivisen toimintaan. He eivät ole avoimia silmiä, avoimia ajattelevia ihmisiä, jotka pyrkivät ratkaisemaan sitä kokonaisongelmaa, jonka yhteiskunta kriisissä kohtaa. Ytimeltään kyse on siis siitä, että meidän pitää ymmärtää ja nähdä kansalaisten rooli laajemmin kuin reagoivina osapuolena ja silloin haetaan nimenomaan luottamussuhdetta kansalaisten ja viranomaisten välillä. 

Teemu Santonen: Ja aineistosta että kävi myös ilmi se, että meillä on aivan selviä maakunnallisia eroja. Esimerkiksi Lapissa näyttäisi siltä, että tämä yhteistyö viranomaisten ja paikallisten kanssa on selvästi paremmalla tolalla kuin monissa muissa maakunnissa. Ja tässähän on käytännössä pakottava tarve, eli etäisyydet ovat pitkiä, viranomaiset eivät ole paikalla, on pakko toimia yhteisöllisesti. Maakuntayhteisössä varsinainen yhteisöllisyys on usein paljon voimakkaampaa kuin vaikka pääkaupunkiseudulla, jossa on paljon ihmisiä tullut eri puolilta Suomea tänne, jolloin se yhteisöllisyys ei välttämättä pääse muodostumaan. Ja myös tällä tavalla korostettiin sitä, että täällä ehkä enemmän odotetaan, että viranomainen hoitaa, kun taas sitten siellä maaseudulla niin on pakko itse hoitaa ja käydä kaatunut puu sahaamassa moottorisahalla pois, koska ei siellä ole kukaan muukaan kuka tulee tekemään sen. 

Ville-Pekka Niskanen: Erilaiset kriisitilanteet ovat osoittaneet sen tiedon merkityksen kriisitilanteessa ja varautumisessa aivan olennaiseksi. Esimerkiksi koronakriisiajan kutsuttiin infodemiaksi, joka toisaalta kuvaa aika hyvin tätä laadultaan vaihtelevan tiedon valtavaa määrää. Mitä silloin koronakriisin aikana oli saatavilla ja koko ajan tuli uutta. Mutta myös sitten tiedon olennaista roolia koko pandemian ja epidemian pitämisessä hallussa ja sen pandemiatilanteen kääntämisessä. Kansalaiset ja tieto, kansalaisten osallisuus tiedosta, millä tapaa tätä pitäisi lähestyä? 

Valdemar Kallunki: Meillä ei oikeastaan ole valmiuksia varautumiseen järjestelmässä kuljettaa tietoa kansalaisten rajapintaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tiedonvaihto tasojen välillä ja sektoreiden välillä, kaikilla tasoilla on ongelmia tiedon välittämisessä. Mitä tämä aiheuttaa kansalaisyhteiskunnan ja erityisesti kansalaisryhmien kannalta on, että luottamuksellista toimintayhteyttä ja dialogia järjestelmän kanssa ei synny. Sinänsä, jos varautumisjärjestelmää katsotaan paperilla niin strategisesti siis sisältää kaikki yhteiskunnan sektorit, yritykset mukaan luettuna ja kansalaisjärjestöihin ja kansalaisiin ulottuen. Mutta tosiasiallinen toteutuminen on heikompaa. 

Teemu Santonen: Ja tässähän oli erityisen suuria ongelmia, nimenomaan maahanmuuttajaväestön osalta ja myös vanhusväestön osalta, joiden digitaidot eivät ole samalla tasolla, kun sitten ehkä muun väestön. Maahanmuuttajaryhmissä on kieliongelma, eli he eivät puhu suomen kieltä, sitä viestiä viedään sitten helposti tämmöisen rikkinäisen puhelimen kautta. Eli ne maahanmuuttajat, joilla on parempi kielitaito ja jotka ovat kommunikaatiossa viranomaisten kanssa, vievät sitä viestiä takaisin sille omille ryhmilleen sillä omalla tulkinnallaan ja sitten kun tulee tulkinnan tulkinnan tulkintaa, niin helposti siinä tapahtuu rikkinäinen puhelinilmiö, että se ei olekaan enää sitä samaa informaatiota. Ylipäätään siis näiden erityisryhmien huomioiminen osana tätä varautumistoimintaa vaikutti olevan kuitenkin aika huonolla tolalla. Puhutaan me sitten vaikka tosiaan lapsista tai vanhuksista tämän informaatioresilienssin näkökulmasta tämä on tärkeä asia, että syrjäseudulla ja muissa missä asuu sitä vanhusväestö, niin sillä paikallisella väestöllä on kuitenkin se tieto, että missä ihmiset asuvat ja kuka siellä on. Jos vaikka vanhus on yksityisessä hoivakodissa, niin viranomaisilla ei itse asiassa ole tietoa siitä, että hän asuu siellä hoivakodissa, koska hänellä silti voi olla se osoite siellä vanhassa asuintalossa ja kukaan ei tiedä, että onko hän hoivakodissa vai onko hän siellä kotona ja ainoa ratkaisu tähän on se, että siellä käy joku paikan päällä katsomassa häntä. 

Ville-Pekka Niskanen: Eli kansalaisille ja erityisesti tietyille haavoittuvaisille kansalaisryhmille ei saada sitä tietoa perille kriisitilanteissa, koska tässä meidän varautumisjärjestelmässämme ei ole sellaisia rakenteita ja tehtäviä ja toimenkuvia, jotka sitä tietoa veisi. Ja sitten toisaalta on puutetta myös siinä, että sitä tietoa saataisiin kansalaisilta myös viranomaisille päin, jotta viranomaiset voisivat hoitaa niitä heidän kriisivarautumiseen liittyviä tehtäviä. 

Valdemar Kallunki: Oikeastaan tuon tiedon merkitys pitäisi enää sillä tavalla, että molemmista suunnista kansalaisilta pitäisi kyetä tuottamaan tietoa viranomaisten suuntaan. Mutta myös tämä viranomaisten varautumistieto pitäisi saada kulkemaan sinne kansalaisyhteiskunnan suuntaan ja näiden yhdistäminen on ennen kaikkea verkostojohtamisen ja yleensä tämmöisen kansalaistoiminnan johtamisen haaste. Kuitenkin lähtökohta on siellä kansalaisyhteisöjen tasolla se, että ihmiset eivät ole varautumisesta aina yksi kiinnostuneita. He ovat kiinnostuneita silloin, kun jokin kriisi tai jokin uhka tuottaa tarpeen vastata ongelmiin ja oikeastaan nämä yhdet aikaikkunan, jolloin kansalaiset saadaan kiinnostumaan asiasta pitäisi kyetä hyödyntämään siihen, että meillä pysyy se taso kansalaisyhteiskunnan tasolla ja ymmärrys siitä, että mitä varautuminen tarkoittaa. Mihin he voivat olla yhteydessä ja miten tuottaa kestävämpää yhteiskuntaa? Jos puhutaan palautumiskyvyn tutkimuksesta yhteisön tai yhteiskunnan tasolla, se palautumiskyky parhaiten toteutuu silloin kun kyetään yhdistämään epävirallisia ja virallisia verkostoja. Eli virallisen hallinnon ei tulisi nähdä liian keskeisenä omaa rooliaan.  

Ville-Pekka Niskanen: Ja jos otetaan vielä tämä koronaviruskriisi esimerkiksi, mikä on ollut myös se konteksti tässä teidän tekemissämme haastatteluissa ja viranomais-, asiantuntijapaneeleissa. Millä tapaa sitten kansalaiset ovat toimineet sen tiedon kanssa tässä koronaviruskriisin aikana? Minkälaisia erilaisia käyttötapoja ja tiedon kanssa toimimisen tapoja sieltä on löytynyt? 

Laura Erkkilä: Korona oli niin iso tiedollinen kriisi, että ne tiedon aukot oli niin isoja ja tieto päivittyi ihan jatkuvasti – tieteellinen tieto ja ymmärrys ja viranomaisten tieto lisääntyi ja muuttui ihan koko ajan. Sehän antaa myös sitten mahdollisuuden täyttää tiedon aukko jollain tavalla ja antaa myös lyömäaseen vastatiedon kannattajille tai vaihtoehtotiedon kannattajille täyttää se aukko, kun ihmisillä oli tosi iso tarve ymmärtää mitä on, mitä on meneillään ja itse asiassa niin vertaistieto oli monille kansalaisille ihan kaikkein ymmärrettävinä tietoa eli viranomaistieto piti jollain tavalla tehdä vertaisten kanssa ymmärrettävämmäksi. 

Valdemar Kallunki: Tuo Lauran näkökulma on todella keskeinen sillä tavalla, että tiedon suhteen me kukaan ei jäädä tyhjiöön. Me otamme sen ymmärryksen, mikä meillä on ja pyritään saavuttamaan – jos kriisi koskettaa ihmisiä laajasti, kansalaisten täytyy luoda oma ymmärrys asiasta. Tämä käytännössä tarkoittaa, että tiedollinen toimijuus niin ei ole silloin viranomaisten hallussa, jos sitä kansalaisdialogia ei ole riittävällä tasolla. Jos viranomaiset näkee pelkän yksisuuntaisen tiedottamisen ratkaisuna varautumisessa, niin sen seurauksena on se, että se ymmärrys muodostuu yksi moninaiseksi tiedosta kuin meidän kansalaisyhteiskunta todellisuudessa on ja se tarkoittaa todella moninaista ymmärrystä, keskenään ristiriitaista ja myös kiistanalaisuutta. 

Laura Erkkilä: Niin, korona-aikana kansalaiset kyllä aktivoituivat, mutta se oli some, mikä tarjosi sen alustan sille aktivoitumiselle ja se on  kätevä kenen tahansa ryhtyä toteuttamaan kansalaistoimintaa ja tehdä jotain merkityksellistä. Ihmiset olivat rajoitusten takia – ei ollut mahdollisuus tavata muita ja piti eristäytyäkin, niin oli paljon aikaa lukea erilaisia somekeskusteluja, liittyä ryhmiin ja alkaa muodostaa ymmärrystä sen kautta. Ja ihan kansalaistoimintaa, mielenosoituksia, performansseja. Ihmiset löysivät toisensa somessa. 

Valdemar Kallunki: Ja todella merkittävä rooli somella oli myös positiivisesti tuottaa vertaistietoa. Eli sellaiset, joilla oli riittävä asiantuntemus käsitellä kriittisesti viranomaisten tuottamaa tietoa, tällaiset ryhmät jakoivat informaatiota kansalaisille hyvinkin aktiivisesti ja heidän roolinsa oli tosi positiivinen. Toki täytyy muistaa, että siinä oli myös negatiivinen rooli, joka taas sitten johtui siitä, että osa kansalaisista lähti täysin oman näkemyksensä mukaiseen toimintaan ja tämä on kansalaisyhteiskunnan toimintana osin väistämätöntä. 

Teemu Santonen: Ja sometoiminnassa on se, että kun se ei katso niitä maantieteellisiä rajoja, jolloin se yhteistyö eri toimijoiden välillä on mahdollista riippumatta siitä missä se on, ja nimenomaan viitaten tuohon edelliseen kommenttiin, tämä tapahtuu sekä hyvässä että pahassa ja on tärkeä muistaa, että sitä ei pysty kuitenkaan rajoittamaan. Se tapahtuu joka tapauksessa ja silloin esimerkiksi mitä keskusteluja herättiin, on se sitten vaikka kansalaisten tekemä somemoderointi yksi keinona esimerkiksi havainnoida disinformaatiota verkostoissa. 

Laura Erkkilä: Ja tämmöinen kansalaistoiminta on tullut järjestömäisen kansalaistoiminnan tilalle. Ihmiset haluavat, että heidän tekemänsä kansalaistoiminta on hauskaa ja sitä tehdään omilla ehdoilla. Se on harrastus, että monelle korona aikana ryhmän ylläpito oli mukava harrastus. 

Ville-Pekka Niskanen: Suuret kiitokset mielenkiintoisesta keskustelusta Valdemar Kallunki, Laura Erkkilä ja Teemu Santonen Laurea–ammattikorkeakoulusta. Ja kiitos myös sinulle hyvä kuulija. Tämähän oli Huoltovarmaa tietoa -podcastsarjan toinen jakso ja ensimmäisessä jaksossahan oli mukana Aino Rantamäki ja keskusteltiin siinä informaatioresilienssistä. Jos et ole vielä käynyt jaksoa kuuntelemassa niin suosittelen erittäin lämpimästi. 

Tämän jakson ovat käsikirjoittaneet Teemu Santonen, Valdemar Kallunki ja Laura Erkkilä. Jakson on toimittanut Laurea Journalin toimituskunta. Jakson tuotannosta vastasi Laurea-ammattikorkeakoulu. Jakson juonsi ja leikkasi Ville-Pekka Niskanen Vaasan yliopistosta.