Minkälaista tietoa päätöksenteko ja kokonaisturvallisuus kaipaavat? – Huoltovarmaa tietoa -podcast, jakso 4

Tämä on alkuperäisen podcastin tekstivastine. Tekstivastineen sitaatteihin on tehty luettavuutta parantavia muutoksia. 

Ville-Pekka Niskanen: Mitä on kokonaisturvallisuus ja miten päätöksentekoon saadaan kokonaisturvallisuutta tukevaa tietoa? Yleensä ajatellaan helposti, että tehtyjen päätösten tulisi perustua parhaaseen saatavilla olevaan tietoon. Tämä ideaali ei kuitenkaan sovi yksi poliittisen päätöksenteon kanssa, jossa tehdään arvoihin ja poliittisiin näkemyksiin perustuvia valintoja useampien vaihtoehtojen välillä. Tässä jaksossa keskustelen Petri Uusikylän kanssa kokonaisturvallisuudesta sekä kokonaisturvallisuuden tukemisesta tiedon tuotannolla ja eroavista sektorikohtaisista näkökulmista kokonaisturvallisuuteen ja siihen liittyvään tiedon. Oikein lämpimästi tervetuloa tänne studioon, Vaasan yliopiston tutkimusjohtaja Petri Uusikylä. 

Petri Uusikylä: Kiitos Ville-Pekka. Mukavaa olla täällä keskustelemassa. 

Ville-Pekka Niskanen: Voitaisiin aloittaa ihan peruskysymyksestä eli sen määrittelyllä, että mitä kokonaisturvallisuudella tarkoitetaan, se on kuitenkin sellainen käsite, mitä käytetään hyvin paljon tässä suomalaisessa keskustelussa ja mihin viitataan kovin usein niin poliittisten päätöksentekijöiden, meidän tutkijoiden, kuin julkishallinnossa työskentelevien ihmisten joukossa. Mitä on kokonaisturvallisuus? 

Petri Uusikylä: Meillä on ollut nyt 4 vuotta akatemiahanke, joka on liittynyt tiedon huoltovarmuuteen osana kansallista varautumista ja kokonaisturvallisuutta ja on jonkin verran nyt avattu sitä kokonaisturvallisuuden käsitteistöä sekä akateemisesti, että myöskin ihan käytännöstä hallinnon välisten tehtävänjakojen kautta. Ja sehän on aika paljon suomalainen, voisiko sanoa innovaatio. Se perustuu siihen, että turvallisuus ymmärretään mahdollisimman laaja alaisesti, että se ei ole pelkästään niin kun sotilaallista maanpuolustusta, se ei ole pelkästään siviilivalmiutta, se ei ole pelkästään huoltovarmuutta, vaan semmoinen, voisiko sanoa kattokäsite kaikelle tälle kansalliselle varautumiselle ja valmiudelle. Kun puhutaan suomalaisesta kokonaisturvallisuudesta, niin usein viitataan varautumisen yhteistoimintamalliin, että se on siellä taustalla ja silloin se lähtee siitä ajatuksesta, että se on viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen, kansalaisten, niin yhteistyönä syntyvää varautumista ja turvallisuutta edistävää toimintaa. Ja nyt osuit ihan koko tämän mallin akilleen kantapäähäm? Jos sanotaan että kaikki on sen omistajia niin kuka on sen omistaja loppujen lopuksi? Nyt tulee sitten käytännön tilanteessa niin kun me on nähty näitä viimeaikaisia  kriisejä, oli koronapandemia tai muita tämmöisiä poikkeus poikkeustilanteita ja häiriötilanteita. Aika nopeasti ensimmäisenä on tullut heti vastaan niin kun viranomaisten väliset tietokatkoksesta ja toimivaltakysymykset, jotka on vaikeuttanut sitten yhtenäisen tilannekuvan muodostamista, niin tämä on sen laajan kokonaisturvallisuuden yksi haaste tai kehittämistarve, jos haluaa positiivisempaa termiä käyttää. 

Ville-Pekka Niskanen: Tavallaan siitä huolimatta, että on tällainen kokonaisturvallisuuden yhteistoimintamalli, missä nähdään, että se koostuu laajasta valikoimasta yhteiskunnan eri toimijoita, niin siitä huolimatta herkästi palataan hallinnon alakohtaiseen järjestelmään. Onko näin? 

Petri Uusikylä: Usein kun puhutaan kokonaisturvallisuudesta, niin viitataan yhteiskunnan turvallisuusstrategiaan ja tähän kuuluisaan timanttimalliin, jossa nämä eri ulottuvuudet on pyritty ottamaan yhden käsitteellisen viitekehyksen alle, siellä on henkistä kriisin kestävyyttä, väestön toimintakyvyn turvaamista, taloutta, infrastruktuurin suojelemista, huoltovarmuutta, puolustuskykyä ja niin edespäin. Ja tämä on turvallisuuskomitean alla tapahtuvaa toimintaa ja mahdollisimman laaja-alaista sellaista. Nyt tiedät, kun me olemme tutkineet myös siviilivalmiutta, siviilivalmiuden käsitettä, se on myös hyvin laaja-alainen ja se on sisäministeriön alla tapahtuva laaja-alaista, kaikki yhteiskunnan osa-alueet kattavaa varautumisen ja valmiuden toimintaa ja sitten on vielä huoltovarmuusmalli ja huoltovarmuus organisaatio, joka on taas työ- ja elinkeinoministeriön alla hyvin kattava. Niin näitä kokonaisturvallisuuden osasysteemejä on aika monta ja niiden väliset rajapinnat on jossain määrin hähmäisiä ja aika vaikeasti määrittäviä. 

Ville-Pekka Niskanen: Eli samaa asiaa, samaa tällaista kokonaisvaltaista näkökulmaa turvallisuuteen ja sen tuottamiseen, lähestytään kuitenkin erilaisilla painotuksilla riippuen siitä, että kenen turvallisuudesta puhutaan tai kenen määrittelemästä turvallisuudesta tai turvallisuustoiminnasta puhutaan. 

Petri Uusikylä: Ja musta hyvä esimerkki on se, että jos katsoo vaikka Petteri Orpon hallitusohjelman turvallisuuslinjauksia, niin siellä on määritelty että, että hallituskauden aikana päivitetään yhteiskunnan turvallisuusstrategia. Eli juuri tuo mihin mihin tämä timanttimalli liittyy ja mikä on turvallisuuskomitean alla tapahtuvaa toimintaa. Siellä todetaan myös, että laaditaan kansallisen turva turvallisuuden strategia ja se on taas pitkälti sisäministeriön aloitteesta syntynyt, jälleen kerran kattava, laaja-alainen turvallisuusalan striimi ja samaan aikaan myös huoltovarmuuslainsäädäntöä ollaan nyt uudistamassa. Eli hallitusohjelmassa on jo kolme aika merkittävää isoa uudistamislinjausta, mutta hirveän vähän on kerrottu, että miten ne kommunikoivat keskenään ja mitkä ovat niiden väliset rajapinnat. 

Ville-Pekka Niskanen: Kaikella on juuri se kokonaisvaltainen näkökulma turvallisuuden tuottamiseen, mutta ne ei ole kuitenkaan jollakin tapaa yhtenäisiä tai integroitunutta sitten tämä suunnittelu. 

Petri Uusikylä: Se on vähän sillä tavalla ja tässä nyt tulee tämä suomalaisen valtioneuvoston poikkeuksellinen luonne, kun meillä on hyvin itsenäiset ministeriöt ja hyvin itsenäiset hallinnonalat ja tiedetään huoltovarmuudesta, että jokainen ministeriö huolehtii huoltovarmuudesta omalla hallinnonalallaan. Sitten meillä on tätä toimintaa ohjaava hyvin yleinen valtioneuvoston tavoitepäätös, jossa määritellään näitä yleisiä toimintalinjauksia, mutta ministeriöt on hyvin itsenäisiä tässä toiminnassa ja silloin syntyy väistämättä katkoksia ja siilomuotoista toimintaa, jossa sitten ministeriöiden väliset rajapinnat ei ole aina ihan selkeitä. Vaikka on pyritty kehittämään yhteistyömalleja, niin edelleen se yli hallinnonalojen tapahtuva yhteistyö on meille suomalaisille keskeinen haaste. 

Ville-Pekka Niskanen: No tähän liittyen on hyvä siirtyä suoraan siihen, mikä meidän IRWIN-hankkeessa on ollut lähestymiskulma turvallisuuteen ja se on tiedon huoltovarmuus ja tällä voidaan hyvin yleisellä tasolla määriteltynä niin tarkoittaa sitä eri toimijoiden, oli ne sitten kansalaisia yrityksiä, valtionhallintoa, järjestöjä, yliopistojen tapaisia koulutusorganisaatioita, niin näiden kykynä tuottaa, tukea ja hyödyntää oikeellista ja saatavilla olevaa tietoa. Miten näet, että miten tämä tiedon huoltovarmuus linkittyy kokonaisturvallisuuteen? 

Petri Uusikylä: Itse asiassa juuri ennen tätä blogin nauhoitusta olimme molemmat seuraamassa Aino Rantamäen Hallintaa epävarmuudessa: informaatioresilienssi kriiseissä ja niihin varautumisessa ja tästä käytiin paljon keskustelua ja vastaväittäjä ainakin hieman haastoi Ainoa siitä, että kun luodaan tämmöinen kaiken kattava käsite kun informaatioresilienssi, niin mitä se sitten loppujen lopuksi selittää, mikä on sen selitysvoima. Toinen enemmän akateeminen huomio, joka liittyy siihen käsitteeseen, missä vastaväittäjä oli kyllä minusta oikeilla jäljillä kun hän sanoi, että eikö tässä ole kysymys pikemminkin niin tiedosta kuin informaatiosta, että tässä on jo tavallaan sitä jalostettua informaatiota ja merkityksen antoa ja tulkintaa siitä informaation pohjalta tehtävistä ratkaisuista. Tämä on ollut tässä IRWIN-hankkeessa yksi semmoinen keskeinen asia, jota me on koitettu tutkimuksen kautta ottaa haltuun, että kun meillä on tällainen kaiken kattava käsite ja kun siihen tuodaan vielä systeeminen näkökulma, niin mikä sen selitysvoima on? Ei ole ihan helppoa. 

Ville-Pekka Niskanen: Ei missään tapauksessa ja tuntuu siltä, että tätä koko turvallisuuteen liittyvää keskustelua – se on hyvin käsite intensiivistä ja silloin kun käytetään paljon käsitteitä ja käytetään käsitteitä, mitkä ovat hyvin tarkkarajaisia ja liittyvät tarkasti johonkin tiettyihin asioihin, niin se on hyvin abstraktia keskustelua sitten on vaikeaa löytää käytännön tarttumapintaa sitten sille keskustelulle. Että jos miettii että mikä on se tiedon huoltovarmuuden ja tällaisen turvallisuuteen liittyvän asia linkki, niin sen määrittely on kovin haastavaa. Miten Petri näet sitten sen, että jos otetaan tämä kokonaisturvallisuuden malli tai oliko se sitten huoltovarmuus tai kansallinen turvallisuus. Mikä on tiedon rooli kokonaisvaltaisen turvallisuuden tukemisessa. Miten tietoa käytetään, kun tehdään turvallisuutta? 

Petri Uusikylä: Tämä on erinomainen kysymys ja jos mennään ajassa taaksepäin ja katsotaan suomalaista huoltovarmuusjärjestelmää niin sehän on ollut perinteisesti niin kun materiaalista varautumista. Meillä on ollut viljaa, meillä on ollut polttoaineita, meillä on ollut lääkkeitä kriisi- ja poikkeustilanteita varten. Mutta kun eletään digitalisoituneessa maailmassa ja tieto- tai tietämysyhteiskunnassa, niin tiedon merkitys varautumisessa on korostunut aivan uudella tavalla. Se ei viittaa pelkästään kyberturvallisuuteen tai tietoturvallisuuteen, vaan siinä on kyse laajemmasta koko yhteiskuntaa, yhteiskunnan toimintaa ohjaavasta resilienssistä, siitä, että yhteiskunta säilyttää toimintakykynsä myös kriisi- ja poikkeusoloissa ja häiriötilanteissa. Ja nyt tullaan tämmöisten käsitteiden pariin, kun informaatio, kansalaisten luottamuksen ylläpitäminen, usko instituutioiden toimivuuteen ja ylipäätään, niin kun demokraattisen parlamentaarisen järjestelmän toimintakyky kriisitilanteessa. 

Ville-Pekka Niskanen: Onkin hyvä, että nostit esiin tuon disinformaation ja misinformaation, että nehän ovat hyvin olennaiset tämän tiedon huoltovarmuuden ja oikeaan tietoon perustuvan päätöksenteon kannalta, koska jos ne päätökset eivät perustu oikeelliseen tietoon, niin silloinhan ne voivat olla oikeellisen tiedon valossa vääränlaisia päätöksiä tai sellaisia päätöksiä mitkä olisivat olleet huomattavasti erilaisia, jos olisi ollut oikea tieto käytössä. 

Petri Uusikylä: Pitää paikkansa. Loistavaa, että nostit tämän esiin, mutta mulla on ihan pakko nyt haastaa pikkuisen tätä oikeellista tietoa, niin kun me tiedämme, että kun puhutaan yhteiskunnallisesta päätöksenteosta, niin ei olla missään luonnontieteellisessä koeasetelmassa, jossa voitaisiin kontrolloida olosuhteita ja mitata tiettyä vaikuttavuutta sokkotesteillä tai satunnaistetuissa koeasetelmissa. Viime kädessä yhteiskunnallinen tieto on aina jollain tavalla, sosiaalisesti kontrolloitua ja on kyse erilaisista arvoista, erilaisista painotuksista, erilaisista perusteluista, erilaista narratiiveista ja tavallaan tämä pikkuisen haastaa tutkimukseen ja näyttöön perustuvaa tietoa. Englanninkielisessä kirjallisuudessa on luovuttu pitkälti evidence based -ajattelusta ja se on korvattu evidence informed -ajattelulla, että siinä on riittävä tieto perustana ,jonka pohjalta voidaan käydä keskustelua ja hakea erilaisten ratkaisuvaihtoehtojen hyötyjä ja haittoja mahdollisimman avoimesti ja läpinäkyvästi, että se avoimuus ja läpinäkyvyys musta on ihan kaiken a ja o. 

Ville-Pekka Niskanen: Avoimuudella ja läpinäkyvyydellä varmaan tarkoitat tässä yhteydessä sitä, että tuodaan esiin ne perustelut päätöksille, että vaikka siinä tapauksessakin, että jos on jotakin tietoa jotka sanoo X, niin voidaan siitä huolimatta tehdä asia Y, jos se vaan perustellaan ja tuodaan näkyväksi ja kerrotaan että minkä takia ja minkä arvojen ja minkä tiedon valossa tämä päätös tehdään. 

Petri Uusikylä: Juuri näin ja nyt me olemme demokraattisen päätöksenteon ytimessä. Ja otetaan nyt vaikka Orpon hallituksen leikkausratkaisut, niin on paljon suoraselkäisempää sanoa, että kun vaikka sosiaalietuuksia leikataan niin tiedetään, että se tulee aiheuttamaan tällaista ja tällaista kärsimystä ihmisille. Mutta koska valtiontalouden tila on tämä niin teemme ratkaisun, että sallimme tämän kärsimyksen kokonaisedun nimissä. Ja näinhän ei tällä hetkellä argumentoida, vaan koitetaan puhua yhtäi ja tehdä toista ja se on minusta väärin ja siitä tulee tätä kansalaisten vastarintaa ja polarisaatiota ja turhautumista, kun jokainen näkee mitä tietyt politiikkaratkaisut synnyttää, mutta ei olla valmiita myöntämään sitä. 

Ville-Pekka Niskanen: Onko mitään mikä estää tämän myöntämistä? Totta kai se estää  myöntämisen, että poliittisessa keskustelussa se ei näytä hyvältä. Mutta miten näet, että onko mitään sellaisia tällaisia institutionaalisia tai meidän lainsäädäntömme periaatteisiin, lainvalmistelun periaatteisiin nojaavia tekijöitä, jotka estää sen, että voitaisiin suoraan kertoa niistä mahdollisista vaikutuksista negatiivisesta vaikutuksesta rehellisesti? 

Petri Uusikylä: Hyvä että nostit tämän esiin, vielä ennen kuin menen tuohon niin palautellaan mieeen, miten aikaisemmin toimittiin. Osa kuulijoista muistaa kuuluisat Sailaksen listat ja tämä oli silloin silloin lama-ajan päätöksentekoa, kun poliitikot eivät halunneet tehdä ikäviä leikkauspäätöksiä, niin otettiin muistaakseni silloin budjettipäällikkönä ollut Raimo Sailas laatimaan lista sopivista leikkauskohteista ja voitiin aina sanoa sitten, että tämä oli virkamiesjohdon näkemys näistä leikkauskohteista. Politiikan tutkimuksessa käytetään tämmöistä termiä kuin blame avoidence eli vastuun välttelyä, ei haluta ottaa poliittista vastuuta tekemisistä. Mutta nyt jos me mennään tähän vaikutusten arviointiin ja tämähän on ihan keskeinen kysymys ja se liittyy lainvalmisteluprosessiin. On ollut hyvä pyrkimys siitä, että meillä on oikeusministeriön lainvalmisteluohjeet, jossa on erikseen vielä vaikutusten arviointiohjeet, jossa hyvin selkeästi määritellään, miten lakien vaikutuksia tulisi määritellä ennakkoon. Puhutaan tämmöisestä ennakkoarvioinnista, taloudellisia vaikutuksia, sosiaalisia vaikutuksia ja vaikutuksia ympäristöön ja niin edespäin. Lainvalmistelijan tehtävänä on parhaan mahdollisen tiedon varassa ja omien kykyjensä varassa tehdä tämmöinen vaikutusarviointi. Mutta kun olemme tehneet sitten taas toisaalla tutkimuksia näistä vaikutusarvioinneista, niin se tietoperusta siellä takana on aika heiveröistä ja ne vaikutusarvioinnit monta kertaa tuntuu hieman niin kun hihasta ravistelluilta. Mikä on vähän sääli, koska se on se tavallaan neutraali foorumi, jossa voitaisiin sitten päätöksentekijöille tarjota, että tämmöisiä vaikutuksia – haluatteko edetä vai muutetaanko jotain, jotta saadaan vaikka sosiaalisia vaikutuksia tai ympäristövaikutuksia muutettua, mutta se ei toimi meillä tämä malli. 

Ville-Pekka Niskanen: Mistä näet, että se johtuu? Mitä tekijöitä siellä on taustalla, että ne ovat vähän turhan pehmeitä, vaikutusten arviointien tulokset? 

Petri Uusikylä: Siinä on nyt kaksi juttua. Ensimmäinen oli ennakkoarviointi ja siinä haasteena on se, että kun hallitusohjelma valmistuu, siellä on kunnianhimoista lainvalmistelua, aloitteita jotka käynnistetään hyvin nopeasti, hallituksen aloittaessa toimikauttaan. Nyt jos haluaisimme kunnon vaikutusarvioinnin, niin pitäisi olla tutkimustietoa, jonka kokoaminen, kuten tiedetään, saattaa viedä vuoden, saattaa viedä kaksi, kolmekin vuotta. Ja jos tulee uusi aloite niin lainvalmistelijoilla ei käytännössä ole mitään edellytyksiä itse tehdä tämmöisiä vaikutusarviointiin liittyviä taustaselvityksiä tai mobilisoida riittävästi resursseja, jotta tämmöiset voitaisiin tehdä kiireellisellä aikataululla. Silloin tulee kysymys sitten ulkoparlamentaarisesta vaikuttamisesta, näinhän esimerkiksi Euroopan parlamentissa, niin lobbarit tuottaa tietoa kun tulee uusi vaikka direktiiviesitys valmisteluun ja on kiire valmistella, niin yllätys yllätys löytyykin taustaselvityksiä, jotka tarjotaan sitten valmistelijoille. Ja tietoisena siitä, että se on yksi kehystys ilmiöstä tai yhdenlainen evidenssiperusta. Meillä on pyritty välttämään sitä, on oltu hyvin tarkkoja sen suhteen, että se vaikutusarviointien taustalla oleva aineisto on aidosti riippumatonta ja luotettavaa. Ja kiire tekee sen, että ei ole mahdollisuutta tehdä, tehdä riittävän kunnianhimoista vaikutusten arviointia. Britannia on taas hyvä esimerkki missä tehdää, siellä on regulatory policy committee, joka on aivan eri tavalla resursoitu kuin meidän lainsäädännön arviointineuvosto, jolla voisi olla tämmöinen funktio muuten tulevaisuudessa ehkä, mutta se vaatisi nyt tämän mallin perinpohjaista uudelleen miettimistä. Yksi asia, joka liittyy sitten lain vaikutusten jälkiarviointiin, niin nythän oppimisen kannalta olisi äärimmäisen tärkeätä tietää, että kun säädettiin laki x vaikka liikennepalvelulaki, niin sanottu kuuluisa taksiuudistus, että meillä olisi sitten luotettava jälkiarviointi, jossa voitaisiin katsoa, että miten se meni, mitkä olivat ne vaikutukset ja oppia sitten seuraavaan lainvalmisteluprosessiin. Mutta meillä käytännössä näitä jälkiarviointeja ei tehdä kovinkaan paljon, ja ainakaan siinä laajuudessa kuin pitäisi. 

Ville-Pekka Niskanen: Jos tällaista tehdään niin muissa maissa niin mikä sitten estää sen, että meillä niitä ei tehtäisi? Totta kai se, että ei ole niitä systeemejä paikalla, mutta minkä takia tällaisia rakenteita ei ole luotu tätä varten? 

Petri Uusikylä: Meillä oli rakenteet. Meillä oli erittäin hyvin toimiva komitealaitos, jonka tehtävä oli huolella valmistella yhteiskunnallisia reformeja ja lainsäädäntöaloitteita parlamentaarisissa komiteoissa yli hallituskausien, mutta sitten tehokkuuden ja tuottavuuden nimissä komitealaitosta ruvettiin karsimaan ja 80-90-luvulla ja taustatyö mikä näkyi huolellisena lainvalmisteluna, korvattiin erilaisilla selvitysmiesraporteilla ja myöhemmin konsulttitoimeksiannoilla, jotka kapeampia, jotka on ulkoistettuja eli se tietämys ei oikeasti siirry siihen prosessiin. Jos mennään lahden yli Ruotsiin, niin Ruotsissa edelleen toimii komitealaitos ja komitearaportteja tulee vuosittain noin satakunta ja kun Ruotsissa aloitetaan uuden yhteiskunnallisen reformin laatiminen, niin ensimmäiseksi perustetaan komitea, otetaan valtionhallinnosta parhaat mahdolliset voimat, jotka irrotetaan siitä linjaorganisaatiosta. Karlavägen 100 on osoite, jossa oli ennen pohjoismaiden suurin virastotalo,.Siellä on 2 tai 3 ylintä kerrosta pelkästään komiteoiden käytössä ja sinne tuodaan parhaat resurssit 2-3 vuodeksi työstämään tausta-analyysiä, kuulemisia, tutkitun tiedon kokoamista, ja se on aivan eri lähtökohta, kun lähdetään tekemään lainsäädäntöhankkeita. Mutta ruotsissa on muutenkin hyvin erilainen valtioneuvoston rakenne. 

Ville-Pekka Niskanen 

Esimerkiksi jos katsoo ruotsissa tuota heidän paikallista huoltovarmuusjärjestelmää käsittelevää tämmöistä komitean raporttia, taitaa olla näitä Statens Offentliga Utredningar, valtion viralliset selvitykset -raportteja, niin sehän on aivan jättimäinen raportti suomalaisessa mittakaavassa, ainakin satojen sivujen raportti missä on useita liitteitä. 

Petri Uusikylä: Joo kyllä. 

Ville-Pekka Niskanen: Ja missä on luotu katsaus myös suomalaiseen huoltovarmuusjärjestelmään pohjaksi ja taustaksi siihen ruotsalaisen järjestelmän kehittämiselle. Itse olin Norjassa käymässä eräässä tapahtumassa, jossa sitten paneelikeskustelussa käsiteltiin Norjassa toteutettua ulko- ja turvallisuuspolitiikan tai kokonaismaanpuolustuksen raporttia, joka oli tehty komiteapohjaisesti. Se minkä huomasin aika merkittävänä etuna tällaisella raportilla oli se, että siihen osallistetaan ja otetaan mukaan ihmisiä, joilla on erilaisia poliittisia näkökulmia, niin siihen raporttiin tulee mukaan myös erilaisia näkökulmia ja myös niitä siitä komitean konsensuksesta eroavia näkemyksiä ja kriittisempiä sananpainoja, jotka sitten saattavat jäädä tässä suomalaisessa järjestelmässä piiloon. Eli jos vaikka Norjassa tällainen turvallisuuspolitiikan raportti saattaa olla satoja sivuja pitkä, niin suomalainen ulko- ja turvallisuuspolitiikan selonteko. Onko siinä joitakin kymmeniä sivuja. Jos nyt oikein muistan, onko se 2019 vai 2020 viimeksi toimitettu. Miten Petri sitten näet komitealaitoksen – onko se tosiaan tehokkaampi tuottamaan laajempialaista uutta tietoa? 

Petri Uusikylä: Luulen, että tehokkuus ei ole koskaan ollut komitealaitosta parhaiten kuvaava termi, mutta ainakin vaikuttava se on ja tuossa Ruotsin ja Norjan esimerkkeihin viitaten, yksi sen ehdoton vahvuus on se, että saadaan monipuolista tietoa koottua yhteen, sekä tutkimuksellista tietoa, kokemusperäistä tietoa ja erilaisia näkemyksiä erilaisista taustaryhmistä ja on minusta äärettömän tärkeätä ja sitä ei voi korvata kapeilla asiantuntijaselvityksillä jotka on sitten lähtökohtaisesti jo kapea-alaisempia. Mitä viime aikoina on tapahtunut, niin silloin, kun suomalaista sektoritutkimuslaitosjärjestelmää ajettiin alas, niin meillä synnytettiin 2 tärkeää instituutiota. Ensimmäinen oli VN TEAS –instituutio, valtioneuvoston tai hallituksen päätöksentekoa tukevat tutkimukset ja selvitykset, jossa ajatuksena oli se, että nyt tuodaan lainvalmistelun taustalle tutkittua tietoa ja lyhyemmällä aikavälillä palvelemaan hallitusohjelman toimeenpanoa. Toinen tärkeä ne instrumentti, joka perustettiin, oli strategisen tutkimuksen neuvosto ja siihen liittyvät hankkeet ja siellä taas näkökulma oli se, että otetaan suomalaisen yhteiskunnan kannalta isoja viheliäisiä ongelmia ja tehdään korkeatasoista akateemista tutkimusta näihin liittyen. No nyt kävi sillä tavalla, että nykyinen hallitus, en tunne ihan tarkkaan perusteluita, mutta lakkautti VN TEAS -toiminnan mikä on todella sääli, koska tuota nyt näihin lainvalmistelun tarpeisiin ei ole enää toimivaa järjestelmää, jota kautta sitä tietoa voitaisiin tuottaa. VN TEAS oli sellainen ja täytyy kaikella kunnioituksella sanoa – ja myönnän tässä, että olen pikkuisen jäävi, koska olen aika paljon näitä raportteja tehnyt– mutta ehkä on sitten kokemusasiantuntijapuheenvuoro. Järjestelmä valtioneuvoston kansliassa toimii erinomaisesti. Raportit on korkeatasoisia. Sinne tuotiin lopuksi vielä riippumaton vertaisarviointi tiettyihin raportteihin, siellä oli aktiivinen Policy Brief -blogitoiminto, jossa tutkijat kirjoittivat suuremmalle yleisölle pelkistäen ja tiivistäen sanomaansa. Ja koko järjestelmä luotiin viimeisen 10 vuoden aikana. Jos ja todennäköisesti kun se nyt ajetaan alas ja strategisen tutkimuksen neuvosto jatkaa edelleen, ja nämä STN raportit on osittain vastaus tähän. Se ei tuota ehkä niin nopeaa käyttötietoa kuin VN TEAS, mutta kuitenkin pidemmällä aikavälillä tärkeätä taustatutkimusta. 

Ville-Pekka Niskanen: Miten näet sitten, että onko tässä VN TEAS -järjestelmän alasajossa se riski, että palataan jollakin tapaa, toki niitäkin on edelleen tehty, ministeriökohtaisia raportteja, jotka ovat ministeriöiden toimeksiantamia ja ehkä siitä ministeriön hallinnonalan näkökulmasta toteutettuja. Tuleeko tämä tarkoittamaan sitä, että palataan siihen ja näitä raportteja tehdään laaja-alaisempien VN TEAS -raporttien sijasta. Tarkoitan tällä sitä, että jos otetaan tyypillinen VN TEAS hanke, niin siinä saattaa olla mukana sitten tätä hanketta ohjaavassa asiantuntijaohjausryhmässä, edustajia useista eri ministeriöistä. 

Petri Uusikylä: Oli hyvä, että nostit tämän poikkihallinnollisen näkökulman tähän, koska unohdin sen sanoa, ei tullut mainittua, että sehän on yksi VN TEAS -toiminnan ehdoton vahvuus, että siellä on useammat ministeriöt – yksi, ensinnäkin miettii ne teemat ne kokonaisuudet ja myös toimii ohjausryhmänä. Ja tuo eri ministeriöiden näkökulmat näihin tutkimus- ja selvityshankkeisiin. Todennäköisesti tapahtuu niin, että se palataan tähän vanhaan malliin, jossa sitten ministeriöt teettävät itse tutkimuksia ja selvityksiä. Paitsi tällä hetkellä tuntuu, että nyt ei kukaan teetä mitään, koska myös näitä tutkimus- ja kehittämismäärärahoja on leikattu niin merkittävästi, että ministeriöllä ei ole juurikaan mahdollisuuksia toteuttaa näitä tutkimuksia. Mutta ehkä ajat muuttuvat ja ehkä näkemys tulee muuttumaan, mutta ainakin varmaan on se, että niistä tulee kapea-alaisempia ja todennäköisesti jos ja kun ministeriöt enemmän ja enemmän käyttää Hanselin ja muiden puitesopimusjärjestelmiä niin tulee kaventumaan myös se puoli näistä tiedon tuottajista, silloin ne ovat puitesopimuskilpailutettuja konsultteja, jotka tuottavat näitä raportteja ja silloin se näkökulma, kaikella kunnioituksella konsultteja kohtaan, voi olla laadukkaita konsulttiselvityksiä, mutta näkökulma lähtökohtaisesti on ehkä teknisempi ja rajatumpi. 

Ville-Pekka Niskanen: Ollaan tässä vaiheessa nyt käyty läpi erilaisia tiedontuotannon tapoja. Yleisesti ottaen sitten tietoon pohjautuvaa päätöksentekoa ja sen ideaalia ja sen tilaa. Ehkä myös jos lähdetään kokoamaan näitä lankoja yksi niin mitä tämä keskustelu kertoo siitä tiedon tuotannon tietoon pohjautuvan päätöksenteon on tilasta ja että miten tämä linkittyy siihen kokonaisturvallisuuteen? 

Petri Uusikylä: Isompi kuva – minun on pakko nostaa eurooppalainen näkökulma tähän kun. Kun Suomi on nyt tehnyt aloitteen siitä, että kun hyvä meillä on turvallisuusunioni, mutta meillä pitäisi olla myös valmiusunioni ja tässä suomalaisesta kokonaisturvallisuuden mallia voisi tuoda eurooppalaiselle tasolle, suomalainen innovaatio leviäisi sitten eurooppalaiseksi käytännöksi. Nyt tässä vaiheessa, kun lähdetään levittämään jotain, niin olisi hyvä käydä ennen sitä keskustelua meidän oman mallin valuvioista ennen kuin lähdetään sitä laajentamaan. Suomalainen kokonaisturvallisuuden malli on aika kaunis strategia ja viitekehys, mutta se tapa millä se on operationalisoitu tai viety käytäntöön suomessa, ei ole ihan valmis vielä. Eli se vaatisi  vähän jumppaa vielä ja nyt olisi äärimmäisen tärkeätä, että nykyhallituksen aikana se laitettaisiin kuntoon. On kansallisen kokonaisturvallisuuden järjestelmä ja tiedän että siihen on nyt kehittämishankkeet. Meillä on parhaillaan valtioneuvoston turvallisuusjohtamisen kehittämishanke, jossa nimenomaan näitä asioita pyritään taklaamaan. Tulee uusi huoltovarmuuslainsäädäntö jossa varmasti tullaan ottamaan kantaa tähän. Meillä on CER-direktiivin kansallinen toimeenpano, mutta haaste, että miten me se viedään läpi ja miten siinä otetaan huomioon laaja-alainen turvallisuusnäkökulma ja eri viranomaisten väliset roolit. Sanotaan, että meillä on momentumia tämän järjestelmän kehittämiseksi, mutta se vaatisi nyt sitä yhteistä tilannekuvaa ja yhteistä näkemystä siitä, että miten yhteensovitetaan eri hallinnonalojen näkemyksiä ja eri turvallisuusstrategioita keskenään. 

Ville-Pekka Niskanen: Tämän meidän kokonaisturvallisuuden mallin kehittämisestä ja siitä, että kuinka sitä vielä pitäisi hieman lähteä täsmentämään siitä huolimatta, että se sitä pidetään yleisesti ottaen ja maailmallakin esimerkillisellä mallina. Tuossa meidän siviilivalmiushankkeessa, jossa Petrikin oli mukana, siellä haastatteluissa kävi ilmi myös että se on hyvin abstrakti asia ja ihmiset eivät aina tiedä, että mitä se tarkoittaa tai että sitä on hankala viedä käytännön tasolle tai että sitä ei osata havainnoida käytännön päivittäisen varautumiseen valmiuteen liittyvän toiminnan tasolla. Mitä näet, että mitä voitaisiin tehdä, että voitaisiin lähteä pureutumaan tähän abstraktiuuden haasteeseen ja viemään sitä kokonaisturvallisuutta myös käytännönläheisenmmälle tasolle? 

Petri Uusikylä: Voisiko olla niin, että meidän kokonaisturvallisuus on korkealla tasolla, ei suinkaan tämän kokonaisturvallisuuden mallin takia vaan sen takia, että Suomi on vahvasti luottamusyhteiskunta. Suomalainen yhteiskunta on aidosti resilientti, polarisaatio toistaiseksi on ollut aika vähäistä ja meillä on vahva yhteinen tahtotila. Otetaan vaikka maanpuolustustahto, joka näkyy sitten paitsi vapaaehtoisen maanpuolustustyön, myös huoltovarmuuden puolella yritysten haluna osallistua vapaaehtoisesti huoltovarmuustalkoisiin ja tuoda kortensa kekoon. Voisiko olla, että nämä kaikki tekijät yhdessä synnyttää sen kokonaisturvallisuuden eikä suinkaan ne laaditut viitekehykset ja mallit, että se sitä ei suinkaan ohjata ylhäältä alaspäin, vaan se on syntynyt alhaalta ylöspäin. Ja jos näin on, meidän pitäisi miettiä todella tarkkaan niin kun politiikkaratkaisuja siltä kannalta, että me emme riko sitä mikä jo toimii, että ei synnytetä uusia kuiluja ja jakolinjoja, lisätä polarisaatiota, joka on omiaan heikentämään tätä . Mutta on sillä tavalla sensitiivinen juttu, koska tässä kokonaisturvallisuuden kaikki vaikuttaa kaikkiin ja nämä osa alueet ovatn vahvasti keskinäisriippuvaisia ja yhteydessä toisiinsa. Eli kun tehdään ratkaisuja, niin mietitään tarkkaan mitä se tarkoittaa kansallisen koheesion näkökulmasta, mitä se tarkoittaa luottamuksen näkökulmasta ja niin edespäin. On nyt ehkä tämmöinen vähän toisenlainen näkökulma, vaan tähän jatkokehittämiseen haasteisiin. 

Ville-Pekka Niskanen: Erittäin mielenkiintoinen näkökulma ja sinun esille tuomasi kulmahan tavallaan kääntää tämän kokonaisturvallisuuden mallin siinä mielessä toisin päin, että se ei ole enää malli, vaan se on ehkä ennemminkin kuvaus siitä todellisuudesta ja siitä tilasta, että minkälainen se suomalainen yhteiskunta on. 

Petri Uusikylä: Näin se on juuri on, tästä on kyse. 

Ville-Pekka Niskanen: Kiitos Petri Uusikylä tästä keskustelusta. 

Petri Uusikylä: Kiitos Ville-Pekka. oli semmoinen teema, että tästä olisi mielellään puhunut vaikka toisenkin tunnin, mutta ehkä seuraavan kerran sitten. 

Ville-Pekka Niskanen: Tämän Huoltovarmaa tietoa- podcastin jakson alkujuoannosta ja tuotannosta vastasi Ville-Pekka Niskanen Vaasan yliopistosta. Jakson käsikirjoittajat olivat Ville-Pekka Niskanen ja Petri Uusikylä. Tämän jakson lisätiedoista löydät myös linkkejä ja listauksen jaksossa käytettyihin lähteeseen ja keskeisiin tutkimustuloksiin. IRWIN-hanke on Suomen akatemian rahoittama kolmevuotinen poikkitieteellinen hanke, jonka toteuttivat Vaasan yliopisto, Itä-Suomen yliopisto, Laurea-ammattikorkeakoulu ja Maanpuolustuskorkeakoulu. Hanke alkoi vuonna 2021 ja päättyi vuonna 2023.