Tieteellinen diskurssi ilmastopolitiikan pohjana
2.5.2023
Miina Kaarkoski
Hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC julkaisi maaliskuussa 2023 yhteenvetoraportin kuudennesta arviointiraportistaan. Raportti tuo voimakkaasti esiin, että Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteet voidaan saavuttaa vain välittömästi tehtävillä ja voimakkailla maailmanlaajuisilla päästövähennyksillä. Muutoin globaalia kuumenemista ei voida rajata puoleentoista tai korkeinaan kahteen asteeseen esiteolliseen aikaan verrattuna. Ilmastonmuutosta hillitsevä politiikka on jatkuvasti takamatkalla suhteessa maapallon kuumenemisen etenemiseen.
Ilmastonmuutoksen kaltaisessa globaalissa ja ihmiskunnan tulevaisuutta koskevassa ongelmassa päätöksentekijöiden tulisi kuunnella tiedettä tarkalla korvalla varsinkin, kun tieteen sanoma on niin painokas ja yksiselitteinen kuin se on nyt. Tieteellinen, tutkittu tieto vaatii aina aikaa kehittyäkseen ja tieteessä saavutettu konsensus ilmiön vakavuudesta todellakin kertoo sen vakavuudesta. Vuonna 1988 Maailman ilmatieteen järjestön ja YK:n ympäristöohjelman (UNEP) perustaman IPCC:n tehtävänä on ollut analysoida tieteellisesti tuotettua tietoa ilmastonmuutoksesta kansallisen ja kansainvälisen päätöksenteon pohjaksi. Vuodesta 1990 alkaen paneeli on julkaissut lukuisia erilaisia raportteja. Näistä raporteista avautuu mielenkiintoinen näkymä siihen, miten tieteellinen ymmärrys ilmastonmuutoksesta on kehittynyt vuosikymmenten aikana.
IPCC julkaisi ensimmäiset arviointiraporttinsa aivan 1990-luvun alussa. Niissä korostui tieteessä vallitseva epävarmuus siitä, johtuiko ilmakehän lämpeneminen enimmäkseen luonnollisesta vaihtelusta vai ihmistoiminnasta. Tieteen valinta korostaa epävarmuutta oli ymmärrettävää siinä suhteessa, että tutkimus ja ymmärrys aiheesta oli kehittymässä eikä konsensushenkisissä raporteissa kenties ollut mahdollisuutta voimakkaampaan tieteelliseen argumentaatioon. Epävarmuutta korostavalla tieteellisellä diskurssilla on kuitenkin ollut kauaskantoiset vaikutukset, sillä kyseinen IPCC:n raportti oli pohjana YK:n ilmastonsuojelun puitesopimuksen muotoilussa. Puitesopimus jäi varsin löyhäksi, eikä se sisältänyt määrällisiä velvoitteita. Vuonna 1995 julkaistussa IPCC:n raportissa tuotiin esiin, että dataa oli käytössä aiempaa enemmän ja sen perusteella tieteessä nähtiin merkkejä ”joistakin tärkeistä systeemisistä muutoksista” maapallon ilmakehässä. Tässäkin raportissa oli kuitenkin edelleen läsnä tieteellisen ymmärryksen rajallisuutta korostava diskurssi.
Tieteen epävarmuutta ja rajallisuutta koskevassa diskurssissa tapahtui muutos 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana. IPCC alkoi alleviivata raporteissaan voimakkaasti, että tieteelliset näytöt ilmastonmuutoksesta pääasiassa ihmistoiminnan aiheuttamina olivat selviä. 2010-luvulla IPCC:n raporttien diskursseissa on korostettu kiireellisyyttä ja päästövähennysten välttämättömyyttä. Tieteen sanoma on, että kuumenemisen hillitsemisellä on kiire.
Päätöksenteon pohjautuminen tutkittuun tietoon on ylevä tavoite, ja useissa tilanteissa sitä tuleekin tavoitella. On kuitenkin asioita, joissa tutkittu tieto voi muodostua liian hitaasti suhteessa käsillä olevan ongelman kiireellisyyteen tai laajuuteen. Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin alkuvaiheen raporit mahdollistivat sellaisen poliittisen diskurssin kansainvälisellä ja kansallisilla tasoilla, jossa korostui epävarmuus käsillä olevasta ilmiöstä ja sen vuoksi haluttomuus tehdä kalliita tai sitovia päästörajoitustoimia. Erityisesti populistiset puolueet ja johtajat ovat mielellään myöhemminkin palanneet tällaiseen poliittiseen diskurssiin, vaikka tieteellinen tieto on jo pitkään osoittanut toista.
Tutkitun tiedon muodostuminen vie aikaa, sillä se on tieteen laadukkuuden ja luotettavuuden edellytys. Jossain tilanteissa pitää uskaltaa ryhtyä toimeen, vaikka tietopohjaan sisältyisi epävarmuuksia.
